Olen lukenut monia tarinoita naisista, jotka ovat pettäneet puolisoaan – ja vaikka en tahdo tuomita ketään, rehellisesti sanottuna en voi ymmärtää sitä. En siksi, että olisin parempi kuin muut, vaan siksi, että minua ei ole koskaan itseäni houkutellut pettäminen. Olen 34-vuotias, naimisissa ja elän ihan tavallista elämää. Käyn salilla viisi kertaa viikossa, syön terveellisesti ja pidän huolta itsestäni. Minulla on pitkät, suorat hiukset, tykkään näyttää hyvältä ja tiedän olevani viehättävä nainen – kuulen sen myös muilta ja huomaan miesten katseista. Esimerkiksi salilla joku mies saattaa tulla juttelemaan, kysyy treeneistä tai antaa suoria tai peiteltyjä kohteliaisuuksia. Sama toistuu, kun lähden ystävättärieni kanssa ulos – miehet tulevat, kyselevät, olenko yksin. En ole koskaan esittänyt, etteikö tätä tapahtuisi, kyllä huomaan sen. Mutta en ole koskaan ylittänyt rajaa – ei siksi, että pelkäisin, vaan koska en yksinkertaisesti halua. Mieheni on lääkäri, sydänspesialisti, ja tekee paljon töitä – usein hän lähtee aamulla ennen kuin on edes valoisaa ja palaa, kun me jo syömme iltaruokaa tai vielä myöhemmin. Olen suurimman osan päivästä yksin kotona. Meillä on tytär, huolehdin hänestä, kodista ja omasta arjesta. Minulla olisi siis “tilaisuuksia” tehdä vaikka mitä, eikä kukaan tietäisi – mutta en ole koskaan edes harkinnut käyttäväni aikaa pettämiseen. Kun olen yksin, täytän aikani liikunnalla, lukemisella, järjestelyllä, sarjoilla, ruoanlaitolla, ulkoilulla – en istu kaipaamassa tai etsimässä hyväksyntää ulkopuolelta. En väitä, että avioliittoni olisi täydellinen, se ei ole – kinastelemme, olemme eri mieltä, väsyttääkin. Mutta minun oma rehellisyyteni on kaiken perustana. En elä jatkuvassa epäilyksessä puolisoni suhteen. Luotan häneen – tiedän, millainen hän on ja millainen hänen arki on. En tarkista puhelinta tai keksi mielessäni skenaarioita. Se tuo rauhaa. Kun ei etsi syitä paeta, ei tarvitse ojennettuja ovia. Siksi kun luen tarinoita uskottomuudesta, en osaa suhtautua niihin tuomitsevasti vaan hämmästyksellä: kaikki ei kai ole kiinni houkutuksesta, kauneudesta, vapaasta ajasta tai ulkopuolisesta huomiosta – minun kohdallani uskottomuus ei ole koskaan ollut vaihtoehto. Ei siksi, etten voisi vaan siksi, etten halua olla sellainen ihminen – ja sillä olen rauhassa. Mitä mieltä sinä olet aiheesta?

Olen lukenut paljon tarinoita naisista, jotka ovat olleet uskottomia, ja vaikka yritän olla tuomitsematta, on jotain, mitä en vilpittömästi ymmärrä. Ei siksi, että olisin parempi kuin kukaan muu, vaan koska uskottomuus ei ole koskaan ollut minulle houkutus.

Olen 34-vuotias, naimisissa ja elän aivan tavallista suomalaista arkea. Käyn salilla viisi kertaa viikossa, kiinnitän huomiota siihen, mitä syön ja pidän huolta itsestäni. Minulla on pitkät, suorat hiukset, pidän siitä, miltä näytän ja tiedän olevani viehättävä nainen. Ihmiset sanovat sen minulle ja näen sen siitä, miten minua katsotaan.

Esimerkiksi kuntosalilla ei ole lainkaan harvinaista, että joku mies yrittää jutella kanssani. Jotkut kysyvät vinkkejä treeneihin, toiset heittävät kohteliaita ja vähemmän kohteliaita kommentteja, ja osa on todella suoria lähestymisissään. Samanlaista tapahtuu, kun lähden ystävättärieni kanssa vaikka Lasipalatsin kahvilaan tai lasilliselle keskustaan miehiä tulee juttelemaan, kyselemään, olenko yksin. En ole koskaan teeskennellyt, ettei sellaista tapahdu. Päinvastoin, huomaan sen. Mutta en ole koskaan ylittänyt rajaa. Ei siksi, että pelkäisin, vaan koska en yksinkertaisesti halua.

Mieheni on lääkäri kardiologi ja hän tekee paljon töitä. On päiviä, jolloin hän lähtee kotoa ennen kuin aurinko nousee ja tulee takaisin vasta, kun olemme jo illallisen ääressä, joskus vielä myöhemmin. Olen suurimman osan päivästä yksin kotona. Meillä on tytär Lumi josta huolehdin, koti, ja oma rytmini. Voin rehellisesti sanoa, että minulla on tilaa tehdä mitä vain haluan, ilman että kukaan tietää. Silti en ole koskaan ajatellut käyttää sitä aikaa uskottomuuteen.

Kun olen yksin, täytän aikaa itselleni mielekkäällä tavalla. Treenaan, luen, järjestelen paikkoja, katson suomalaissarjoja, laitan ruokaa, käyn ulkona metsäkävelyllä tai istun laiturilla järven rannassa. En jää miettimään, onko jotain, mitä minulta puuttuu, enkä kaipaa ulkopuolista hyväksyntää. En väitä, että avioliittoni olisi täydellinen se ei ole. Me riitelemme, olemme eri mieltä asioista ja välillä olemme väsyneitä. Mutta yksi asia on aivan perustavanlaatuista rehellisyyteni.

En myöskään elä jatkuvassa epäilyksessä puolisoani kohtaan. Luotan mieheeni. Tiedän millainen hän on, tiedän hänen tapansa, perusluonteensa. En selaa hänen puhelintaan tai keksi omia kauhuskenaarioita päässäni. Tämä rauha vaikuttaa kaikkeen. Kun ei etsi pakotietä, ei tarvitse etsiä avoimia ovia jatkuvasti.

Siksi kun luen tarinoita uskottomuudesta en siksi, että tuomitsisin, vaan koska en ymmärrä mietin, ettei kyse ole vain houkutuksesta, ulkonäöstä, vapaa-ajasta tai muiden huomiosta. Minulle se ei vain ole vaihtoehto. Ei siksi, etten voisi, vaan siksi, etten halua olla sellainen ihminen. Ja sen kanssa olen rauhassa.

Mitä mieltä muut ovat tästä aiheesta?