Kun synnyin, isäni lähti perheestämme. Äiti kasvatti minut yksin. Nyt ymmärrän, ettei hän oikeastaan ollut mikään oikea vanhempi minulle. Niin kauan kuin muistan, hän oli joko päihtynyt, poissa päiväkausia tai toi kotiin ystäviään.
Noin kymmenvuotiaaksi asti uskoin täysin, että oli ihan tavallista elää näin, että muilla lapsilla oli samanlaiset olot.
Aloitin työt jo yläasteella. Halusin, että minulla olisi jotain syötävää, ja pienessä kylässä riitti kaikenlaisia hommia. Sain vähän euroja tai ruokaa työstäni.
Koulun jälkeen yritin löytää kunnollista työtä, mutta köyhästä perheestä tulevalla, ilman suhteita ja säästöjä Eipä siinä auttanut muu kuin selviytyä parhaansa mukaan ihan niin kuin äitikin.
En tiedä, mistä äiti sai aina rahaa. Ne pienet setelit, jotka toin kotiin, kuluivat ruokaan. Ehkä hän piti elämästään sellaisena, koska ei koskaan halunnut muuttaa mitään.
Kolme vuotta sitten äidin luona alkoi vierailla yhä useammin eräs mies…
Hän näytti köyhältä, mutta ei silti vaikuttanut perinteiseltä juopolta. Useimmiten hän oli ystävällinen minua kohtaan, mutta suurimman osan ajasta olin hänelle näkymätön. Olin jo toiveikas siitä, että ehkä hän vaikuttaisi äitiini niin, että muuttaisimme kaikki yhteen ja pääsisimme pois tästä ankeudesta.
Ja toiveeni toteutuivatkin muutaman kuukauden melkeinpä päivittäisen tapaamisen jälkeen hän muutti meille. En kokenut hänestä vihamielisyyttä, mutta hän selvästi yritti olla huomaamatta minua. Todellinen ongelma kuitenkin iski aivan yllättäen.
Oltuamme yhdessä saman katon alla noin puoli vuotta tulin illalla kotiin ja toin mukanani ne harvat, suurella vaivalla ansaitut rahani. Ajattelin, että ehkä äiti ilahtuisi niistä hän kun oli ollut pitkään allapäin ja jotenkin katkera…
Mutta heti ovella äiti alkoi huutaa, että en ollut enää tervetullut kotiin ja minun piti lähteä. Ensin en ymmärtänyt mitään. En ollut antanut hänelle mitään syytä käyttäytyä niin. Mutta silloin ei kannattanut enää sanoa mitään. Menin nukkumaan ystävälleni, toivoen äidin olevan taas sellainen kuin joskus että hän rauhoittuisi parissa päivässä.
Mutta ei seuraavana päivänä minut heitettiin pois jälleen. Silloin kävi ilmi, ettei se mies ollut koskaan sietänyt minua ja oli saanut äitini päättämään, että minut täytyy häätää kotoa. Ja äiti kuunteli häntä.
Niin jäin kodittomaksi 21-vuotiaana. Asun nyt ystävien nurkissa, onneksi he auttavat ja ottavat minut luokseen kuin olisin perheenjäsen. Elätän itseni kuten ennenkin mistä milloinkin. Siksi, kun luen juttuja siitä, miten jotkut vanhemmat vaativat lapsiltaan kunnioitusta, haluan sanoa joskus ihmisillä on siihen syynsä.
