Elina kasvoi kuin orpo, vaikka hänen vanhempansa olivat elossa. Äitinsä, Sari, oli Elinalle lähinnä valokuvien ja satunnaisten videopuheluiden kaukainen hahmo, kun taas isä Mikko asui aivan naapurissa, mutta ei koskaan ottanut osaa tyttärensä kasvatukseen.
Elinaa satutti jo lapsena ajatus, että isä välttelee häntä, ettei vain joutuisi antamaan mitään tukea tai rakkautta. Aluksi Elina pettyi ja kantoi kaunaa äitiään kohtaan koska tämä unohti tyttärensä oman onnen tavoittelussaan, mutta nyt, aikuisena, hän ymmärsi.
Ei ollut helppoa jäädä yksin lapseen 16-vuotiaana, kun lapsen isä on vielä omasta koululuokasta ja asuu seinän takana.
Elina onneksi syntyi maailmaan äiti ei ollut päättänyt luopua hänestä. Vaikka Sari jätti vauvansa omien vanhempiensa, Elinan isovanhempien, hoiviin, Elina oli siitä kiitollinen. Kukapa tiesi, millainen hänen elämästään olisi tullut äidin kasvatettavana, naisella, jolla ei koskaan tuntunut olevan äidinrakkautta.
Elinalla oli kuitenkin lämmin ja rakastava lapsuus. Isovanhemmat, Aino-mummo ja Eero-vaari, rakastivat häntä koko sydämestään. Sari lähetti Helsingistä välillä muodikkaita vaatteita ja leluja.
Kun Sari meni naimisiin ulkomaalaisen miehen kanssa, paketit isoäidin postilaatikossa lisääntyivät, ja myös setelit euroina kilahtivat Elinan isovanhempien tilille yhä tiuhemmin.
Joskus Elinasta jopa tuntui, että Sari yritti ostaa hyvitystä poissaololleen.
Jopa Elinan täyttäessä 18 vuotta Sari lähetti rahaa, että Eero ostaisi Elinalle oman asunnon Turusta.
Tyttö oli kasvanut, ja edessä oli yliopisto-opinnot Turun yliopistossa. Sari halusi, että Elinalla olisi oma koti, eikä pieni huone opiskelija-asuntolassa.
Niin Sari yritti viestittää Elinalle, että kaikki, mitä hän teki, oli vain tyttären parasta varten.
Aino ja Eero olivat yllättyneitä, miten Elina ei kantanut vihaa äidilleen, mutta myöskään läheisiä tunteita heidän välillään ei ollut.
Niillä harvoilla kerroilla, kun Sari palasi Suomeen, hän ja Elina näyttivät enemmänkin sisaruksilta. Sari piti niin erinomaista huolta ulkonäöstään, ettei kukaan olisi arvannut hänelle kolmekymmentäneljä vuotta korkeintaan kaksikymmentäviisi.
No Elina, lähtisitkö sittenkin mukaani takaisin Saksaan? Sari kysyi hymynkare suupielessään.
Ei, minun täytyy vielä opiskella, vastasi Elina hiljaa.
No hyvä. Tässä on uusi puhelinnumeroni. Jos tarvitset rahaa tai muuten apua, soita milloin vain, Sari tokaisi ja antoi pienen vihkosen.
Kiitos, äiti. Olet jo antanut minulle niin paljon. Ja rahaa riittää sitä kyllä riittää pitkäksi aikaa.
Sana “äiti” sai Sarin henkäisemään tunteen, josta hän ei ollut koskaan päässyt täysin irti. Hän ei ollut vieläkään valmis äidiksi, eikä ollut kertonut uudelle aviomiehelleen koko totuutta: kotimaassa eli jo aikuinen tytär.
Kai Sari rakasti Elinaa, mutta ehkä enemmän sukulaisensa tai tutun ihmisen tavoin kuin äidinrakkaudella.
Mutta kun Sarin mies jätti tämän lähti oman maan naisen matkaan Sari matkusti välittömästi Elinan luo.
Elina, saanko tulla asumaan kanssasi hetkeksi?
Tietenkin. Ollaanhan mekin jo suunnittelemassa häitä Oton kanssa ja muutto hänen kotiinsa on pian edessä.
Ai, aiot mennä naimisiin! Eikö se ole aika varhaista? Juuri täytithän kaksikymmentä!
Onko? Vielä nuorempana sinäkin minusta tulit äiti, ajatteli Elina, mutta jätti sanomatta.
Elina huomasi usein vertailevansa Oton vanhempia omaansa äitiinsä. Kun Oton vanhemmat ottivat hänet lämpimästi vastaan, Sari ei edes kysynyt, kenelle Elina oli menossa naimisiin.
Tulen kyllä häihin, mutta nyt minun täytyy levätä ja kerätä voimia. Menen Kreikkaan.
Kreikka… Siellä on varmaan kaunista. Otolla on välillä töitä siellä juuri eilenkin lensi sinne neuvotteluihin.
Häihin oli enää muutama päivä, ja Elina tunsi olonsa väsyneeksi kaiken valmistelun myötä. Otto oli työmatkalla ja viipyi pidempään, eikä Saristakaan kuulunut mitään.
Mutta Elina varoi suurempaa, kuinka iloiseksi Otto tulisi, kun kuulisi Elinan olevan raskaana.
Elina ei ollut suunnitellut lasta ennen häitä, mutta häät olivat jo kynnyksellä kukaan ei luulisi, että lapsi syntyi siksi.
No, vihdoinkin! Aloin jo miettiä, rakastuitko kreikkalaiseen naiseen etkä enää halunnut minua, Elina nauroi väsyneesti.
Mitä puhut, rakas. Tiedät, etten mistään syrjähypyistä välitä, Otto vastasi, vaikka sisimmässään peitteli totuutta.
Totuus paljastuikin kuin salama kirkkaalta taivaalta ja äkkiä juhlasaliin astui nainen Ilona Oton työmatkalta Kreikasta, jonka kanssa kaikki olikin toisin…
Miksi sinä sitä salailet? Minä odotan lasta Oton kanssa, olen jo kertonut hänelle kuukausia sitten, että hänen olisi aika kertoa sinulle.
Mitä sinä sanoit?! Sinä odotat Oton lasta? Tämäkö on joku vitsi?
Onko minulla naamanpiirteet vitsiniekan? Me tapasimme Kreikassa, vietimme intohimoisia öitä ja jatkoimme täälläkin keskellä teidän häitä!
Ulos! Molemmat! En halua nähdä teitä koskaan enää!
Elina, anna anteeksi. Se oli virhe! Otto yritti vielä.
Virhe oli mennä naimisiin ihmisen kanssa, joka kykenee tällaiseen petokseen!
Elina haki eroa. Hän ei koskaan antanut Otolle anteeksi. Sarin kanssa välit katkesivat lopullisesti.
Elina muutti takaisin lapsuudenkotiin Saaristoon isovanhempien luo ja synnytti pojan rauhassa.
Äidistään ja entisestä miehestään hän ei enää kuullut eikä halunnutkaan.
Mutta kuukauden kuluttua synnytyksestä Turun synnytyssairaalasta soitettiin:
Oletteko Sari Mäkelän tytär?
Olen, mitä on tapahtunut?
Äitinne menehtyi synnytyksessä. Syntyi tyttövauva, ja pohdimme, haluaisitteko ottaa lapsen hoitoonne. Vai pitäisikö tyttö kirjata lastenkotiin?
Minä… minä… minä otan hänet!
Elina haki pikkusiskonsa. Hän ei olisi voinut tehdä muutoin…
Otto ei edes kysynyt lapsen perään, hänen mielestään kaikesta oli vastuussa Sari.
Elina ajatteli, että syytä oli heissä molemmissa mutta lapset eivät koskaan saa kantaa aikuisten virheitä.
Lapset ovat onnea, hänen onneaan, ja onnesta ei koskaan tule liikaa.
