Sinikka istui äitinsä kanssa vanhalla sängyllä. Molemmilla oli lämpimät villatakit päällään. Oli talvi, ja uunia oli juuri alettu lämmittää.
Ei hätää, äiti. Kaikki järjestyy. Emme huku pulaan. Minä annan sinulle pian lääkkeet.
Sinikka lohdutti äitiä parhaansa mukaan, vaikka tämä ei ollutkaan hänen oma äitinsä vaan anoppi, melkein kuin entinen, mutta kuitenkin läheinen.
Niin siinä kävi, että he asuivat kolmistaan: äiti, poika ja hänen vaimonsa Sinikka.
Sinikka meni naimisiin myöhään, juuri kolmenkymmenen täytettyään. Hän oli Matin toinen vaimo. Sinikka ei ollut syyllinen ensimmäisen liiton päättymiseen; Matti oli jo eronnut, kun he tapasivat.
Anoppi, Irmeli Marjatta, piti Sinikasta heti. Ja myös Sinikka koki anopin lämpimäksi: kuin oma, aito ihminen, jonka kanssa voi jutella ja jakaa murheensa. Sinikka oli menettänyt vanhempansa varhain ja jäänyt yksin, joten anoppi tuntui oikeasti perheeltä.
Teillä on omat salaisuutenne, Matti naurahteli.
Viisi aviovuotta tuntuivat yhdeltä hujahdukselta, kunnes Matti muuttui. Hänestä tuli arvaamaton ja ärtyisä. Hän huusi niin Sinikalle kuin äidilleenkin. Syykin selvisi: Mattilla oli uusi nainen kuvioissa. Illat venyivät, ja Matti palasi kotiin useamman kerran selvästi humalassa.
Eräänä iltana Matti ilmoitti päättävänsä liiton. Hän antoi Sinikalle kaksi päivää aikaa lähteä. Sinikka ei ehtinyt edes pakata, kun uusi naikkonen jo ilmestyi ison laukun kanssa.
Ehkä Matin uusi sulotar halusi tarkoituksella törmätä Sinikkaan, ja päästellä suustaan ilkeyksiä. Yritys kaatui siihen, että nainen oli pitkäkoipinen, liioitellun vaalea ja räpsytteli pitkiä ripsiään kuin lehmällä.
Sinikan pokka ei pitänyt, hän purskahti nauruun.
Sinä hylkäsit minut tuon lehmänripsisen mannekiinin takia? No, onnea vaan. Minä en jää kaipaamaan.
Mutta hänen kanssaan elämä on hauskaa. Te sinä ja äiti olette kuin kaksi vanhaa kanaa. Ei elämän iloa lainkaan.
Minä ehkä, mutta miksi sinä äitiäsi mollaat?
Kultaseni, jääkö anoppi meille asumaan? Anna hänen mennä! Miksemme me saisi olla kahdestaan? Zzz, jäää…
Niin, äiti, sinulla on jo aika lähteä. Sinä olet asunut tässä ihan tarpeeksi.
Mutta minne minä menisin? Annoinhan sinulle kaikki säästöni, kun möin asunnon. Sillä rahalla talo ostettiin, äiti vain hätääntyi.
Nyt riittää! Sinulla on lupa jäädä, mutta pysyt omassa huoneessasi. Nyt täällä emännöi Aila.
Kiitos vain, rakas. Lähtekööt molemmat muualle.
Hänkin on minun äitini!
Haluan, että minun anoppini on toisenlainen. Oi voi…
Sinikka sai tarpeekseen.
Äiti, muutatko minun kanssani maalle?
Parempi niinkin kuin tämmöisessä ilmapiirissä, sinun kanssasi lähden.
Istu rauhassa, minä kerään tavarasi.
Lääkkeet, rasiat, ja käsilaukku, muista!
Sinikka haki toisen laukun, johon pakkasi kaiken kiireessä: rasian, lääkkeet, paperit, vaatteet…
Ottakaa vaan kaikki. Me emme vieraita tavaroita tarvitse, Aila maukui, vai mitä, kullanmuru?
Matti tuijotti hiljaa. Hän tajusi, ettei äiti häntä enää unohtaisi ehkä antaisi anteeksi joskus, koska äiti on kuitenkin äiti.
Puolen tunnin päästä Sinikka seisoi auton vieressä. Irmeli Marjatta istui hiljaa takapenkillä ja kuivasi kyyneleitään. Hän ei vilkaissutkaan poikaansa, vain huokaisi syvään.
On raskasta huomata, että antoi kaikkensa ja jäi lopulta tarpeettomaksi.
Kuinka me nyt selviämme, tyttöseni?
Kyllä me pärjäämme, minulla on vielä vähän säästöjä. Sinulla on kansaneläke. Kestämme kyllä, saadaan leipä ja voi pöytään.
He ajoivat maaseudulle Sinikan lapsuudenmaisemiin. Onneksi oli vielä päivä ja talo kylmä, mutta Sinikka laittoi heti tulet uuniin ja kantoi vettä kaivoilta.
Oletpa taitava, kuin olisit aina elänyt täällä.
Ukki opetti kaiken aikoinaan. Onneksi ostimme ruokaa, ei tarvitse nyt heti kauppaan. En muutenkaan tykkää kylän juoruista.
Tupa lämpeni ja tunnelma pehmeni.
Huomenna minä siivoan kaikki nurkat.
Joku kolkutti oveen.
No mutta, naapuri siellä! Sinusta on jo kulunut aikaa. Näin auton pihassa. Mikä toi talvella tänne, vai tuliko murheita?
Kiitos, kaikki hyvin, Erkki. Kerron joskus enemmän. Tule vaikka teelle.
Oikeasti aioin kutsua teidät meille, mutta loistavaa että tulitte kylään. Ai, sinä et ole yksin. Kukas rouva?
Irmeli Marjatta. Tämä on Erkki Tapani. Mukava naapuri, voi auttaa missä tarvitaan.
Kiitos, en ainakaan vielä tarvitse mitään apua.
Viikko kului. Talo oli puhdas ja kodikas.
Tiedätkö, Sinikka, minäkin olen maalta. Mieheni oli kaupunkilainen, mutta kuoli kun Matti oli 23. Myin asunnon ja kaikki rahat meni tähän taloon, jotta asuisimme aina yhdessä. Ja nyt katso tätä.
Ei itkua nyt. Kyllä se vielä helpottaa. Minäkin kaipaan. Ehkä saat vielä lapsenlapsia.
Ai niinkö, tämän uuden Akka-likan kanssa? Herra varjele. Mitenkäs Erkki, asuuko yksin?
Yksin. Hänen vaimonsa hukkui, kun yritti pelastaa naapurin lapsen. Siitä on pitkään. Erkki ei mennyt enää naimisiin. Lapsia ei ollut, mutta ukkini ystävä hän oli, ikäeroa kyllä oli jopa vuosia.
Kuukausi meni nopeasti. Mattista ei kuulunut mitään, ei edes äidilleen. Mutta yhtenä päivänä Sinikan puhelin soi tuntemattomasta numerosta.
Sinikka…?
Kyllä.
Miehesi Matti on kuollut.
Nyt olette varmasti väärässä.
En, valitettavasti en. Matti ajoi humalassa ulos tieltä. Hänellä oli nainen kyydissä, mutta tämä selvisi naarmuitta. Tervetuloa tunnistamaan vainajaa.
Voi hyvä tavaton, miten Irmeli Marjatalle tämän kerron? Erkki auttaa.
Sinikka, mikä sinulla on, ihan kalpeana seisot!
Äiti älä pelästy, istu alas. Mattia ei enää ole.
Voi ei! Tämä on minun syytäni! Jätin hänet yksin!
Ei, hänhän ajoi meidät pois!
Niin, mutta minä olen hänen äitinsä. Oi voi… nyt kolahti kohtalo.
Minä menen tunnistamaan vainajan. Erkki auttaa sinua sillä aikaa.
Lähen mukana.
Minä tulen myös! Mennään minun autolla, ei tarvitse keskustella asiasta.
Hautajaiset pidettiin. Sinikka ja Irmeli Marjatta päättivät käydä Matin kodissa; se kuuluisi nyt heille perinnöksi, kun Matti ei ollut ehtinyt laittaa avioeroa vireille kiireiltään.
Erkki kulki mukana kaikkialle.
Minähän kuljen kanssanne, ettehän naiset yksin jaksa. Jos tarvitsette apua.
Talon näkeminen järkytti joka nurkka täynnä likaista tiskivuorta ja vaatekasaa. Kaikkialla haisi viina ja home.
Tämä oli minun poikani käsialaa? Hän ei ollut ennen tuollainen. Mitä tässä on päässyt tapahtumaan!
Mitäs täällä hiivitte, tämä on minun taloni! Ulos siitä! sipsutti samainen räpsyripsinen vaaleaverikkö. Mukanaan säikähtäneen oloinen, puolialaston mies.
Katsotaanpas paperit omistuksesta! puuttui asiaan Erkki.
Mitkä paperit? Minun mieheni kuoli, meillä oli hääjuhlatkin!
Matti ei ollut edes eronnut!
No, hääjuhlia kuitenkin vietettiin. Tämä on nyt minun omaisuutta!
Väsyttävää humalaista horinaa, ulos täältä! Onko täällä muita?
Mies livahti hiljaa ulos. Erkki huolehti, ettei nainen saanut mukaansa mitään ylimääräistä.
Nyt täytyy tarkistaa asiapaperit. Jos Matti on kirjoittanut testamentin tai vaihdellut talon omistajaa. Kaikkeen on varauduttava. Lukot pitää vaihtaa, sillä tuolla naisella voi olla vielä avaimet.
Kaikki oli kuitenkin kunnossa. Lukot vaihdettiin.
Paljon tavaraa jouduttiin heittämään pois. Erkki auttoi Sinikkaa ja Irmeliä kaikessa.
Harmittaa teidän puolesta, että jouduitte palaamaan tänne. Tottui teihin jo.
Käymme vierailulla kyllä. Sinäkin, Erkki, come anytime.
Teidän seurassanne olen kuin nuorentunut. Marjatta muistuttaa vaimoani niin paljon.
Olen huomannut, että vilkuilet Erkillesi sillä silmällä. Niin hänkin sinua. Oi, taisi syttyä rakkaus!
Höpö höpö, Erkki punastui.
Totta se on!
Vuoden kuluttua Erkki ja Irmeli menivät naimisiin. He viihtyivät hyvin yhdessä, ja Sinikka oli perhettä myös heille kuin oma tytär. Mutta se ei ollut vielä kaikki; Erkki ja Irmeli saivat lastenlapsia!
Sinikasta tuli äiti kahdelle ottolapselle, veljeksille, joita ei saanut erottaa. Hän oli haaveillut yhdestä, mutta elämä toi kaksi.
Lopulta tajusin: läheiset ihmiset löytyvät monesti yllättävillä tavoilla eivät vain lapsuudessa tai syntyessä. Joskus elämä itse johdattaa oikeanlaisen perheen luokse.
