Sinikka oli melko nykyaikainen nainen, tai ainakin hän haaveili sellaisesta olomuodosta. Hänen vaatekaappinsa pursusi siistejä vaatteita, ja tämä johtui hyvästä työpaikasta, jossa häntä arvostettiin suuresti. Hänellä oli kaksi aikuista poikaa: vanhempi oli jo kolmekymmentäkahdeksan, nuorempi kolmekymmentä vuotta. Sinikalla oli myös kaksi miniää.
Hän tapasi sanoa, etteivät miniät muistuttaneet toisiaan ollenkaan. Samoin pojat olivat erilaisia keskenään, joten miksi miniätkään olisivat samanlaisia? Tämä tuntui hänestä toimivalta logiikalta, joka pulpahteli hänen unessansa. Vanhempi miniä, Rauha, oli maalaiskylästä kotoisin. Sinikka ei uskonut kaupungin ja maaseudun naisten stereotyyppeihin, mutta Rauhasta huokui lähes stereotyyppinen landelaisuus, joka kasvoi hänen ympärilleen kuin koivun juuret kevätpäivänä.
Sinikka ei koskaan sekaantunut poikiensa perhe-elämään. Unessa asuntojen ovet olivat oudon raskaita, ja hän saattoi vain arvailla millainen arki kotien seinien sisällä asui. Hän tiesi suurimman osan vanhimman pojan ja miniänsä Rauhan yhteiselämästä vain siksi, että Rauha oli mennyt naimisiin pojalleen oltuaan raskaana heidän esikoisensa oli syntynyt viisi kuukautta hämmentävän häiden jälkeen. Rauha kohteli miestään kuin kahvin välttämättömänä kylkiäisenä, jotakin, jonka täytyy olla olemassa, mutta mausta ei tarvitse pitää.
Lisäksi Rauha oli kaipauksen ja eriskummallisuuden yhdistelmä, vaikeasti lähestyttävä kuin sumuinen järvi syysaamuna. Hän soitti Sinikalle vain, kun jokin oli hullusti, ja purki huoliaan painokkaasti, ikään kuin murheet olisivat sienenä kasvaneet hänen ajatuksissaan. Rauhalla ei ollut ystäviä hänen sanojensa ympärille oli vaikeaa rakentaa siltaa.
Nuorempi miniä, Annikki, oli täysin toisenlainen. Häiden jälkeen Annikki ja Sinikka ystävystyivät, he puhuivat arjen surrealiudesta yhdessä, kuin kaksi laulujoutsenta kävelisi järven jäällä. Sinikka oli löytänyt Annikkille töitä omasta toimistostaan. Työkaverit kehui Annikkia: ahkera kuin muurahainen ja aina iloinen, vaikka maailma ympärillä pyörisi unenomaisena. Annikkilla oli vain pari läheistä ystävää he tapailivat joskus, kahvilat unessa tuntuivat kelluvan ilmassa.
Eräänä harmaana aamuna Rauha ilmestyi Sinikan toimistoon sade ropisi ikkunoita vasten kuin hento piano, ja Sinikka aavisti, että asiat eivät olleet kotona hyvin. Rauha tuli mukanaan siskonsa, joka kasvoi unessa hänen vierellään kuin varjo, josta ei voinut päästä eroon.
No, äiti. En vaan jaksa enää. Olen kyllästynyt! Olen päättänyt jättää poikasi ja hankkia asunnon. Saakoon elää ihan yksin se sika. Huomenta, Rauha. Tiedät hyvin etten mielelläni puutu teidän asioihin, mutta kerro vain, mistä aiot vuokrata asunnon ja miten lapset kulkevat kouluun?
Vuokraan keskustasta, tietenkin. Kuinka meinaat maksaa vuokran, kun Helsingin keskustassa se on satoja euroja?
Siitä juuri halusin kanssasi puhua! Sinä olet isoäiti ja velvollinen auttamaan. Olet sen mulle velkaa!
Rauha, minulla ei ole niin paljon rahaa. Jos sinä todella tarvitset sitä, odota iltaan. Nostan tililtäni ja annan, mitä tarvitset. En olisi uskonut tarvitsevasi moista summaa.
Rauhan sisko veti tätä hieman hihasta, heidän hahmonsa katosivat hetkeksi kuin tuhkana tuuleen. Nyt mennään. Sinä tiedät, että äiti on aina poikansa puolella.
Juuri kun he olivat lähtemässä unenomaisessa toimistossa ovet avautuivat omituista narinaa pitäen Annikki ilmestyi oviaukkoon varovaisena, silmät vilkkuen kuin metsäjänis. Mitä sinä tuijotat? Saat nähdä, kyllä sinäkin saman vastauksen saat! Jos tarvitset apua, ei hän sinullekaan anna.
Annikki nytkähti pelästyneenä, kaksi vihaista varjoa oli häneen kuin pitkä talvi. Hän katsoi kysyvästi Sinikkaa, joka sanoi: Ei mitään hätää. Lähetän rahat illalla, jos Rauha sitä ihan todella tarvitsee. Hän ei voi kuljettaa lapsia päiväkotiin. Ne ovat vain euroja. Älä usko kaikkea mitä kuulet…Annikki seisoi paikallaan vielä hetken, kunnes Rauhan ja siskon äänet katosivat käytävän kaiuista. Sade rummutti aikansa, mutta Sinikan mielen perukoilla jokin muuttui: lämpö, joka oli ollut varattu vain perheen hiljaisten hetkien turvaksi, levisi nyt yllättäen koko toimistoon, kuin pehmeä huopa.
Älä kanna toisten huolia, Sinikka kuiskasi Annikkille ja hymyili lempeästi. Meillä jokaisella on oma polku. Ehkä Rauha löytää jotain parempaa, kun uskaltaa hypätä pois harmaasta arjesta.
Annikki nyökkäsi, ja he jäivät hetkeksi hiljaisuuteen, kun ulkona sade lakkasi. Sinikka riisui takkinsa, katsoi ikkunasta läpi tihenevän kesäpäivän, ja tunsi jotakin, mitä ei ollut aikoihin tuntenut: keveyttä, varovaista vapautta.
Lopulta Sinikka avasi tietokoneen ja alkoi naputella töitä, mutta huomasi ajattelevansa, kuinka elämä ei ollut koskaan yksiselitteistä. Miniät, pojat jokainen heistä kantoi mukanaan oman tarinansa. Ehkä oli hyvä, ettei mikään ollut aivan kuin oli kuvitellut; oli tilaa yllätyksille, särölle, uudelle alulle.
Kun Annikki hiipi ulos toimistosta, Sinikka vilkaisi vielä ohimennen hänen nauravia silmiään, ja tuossa katseessa asui lupaus: vaikka sade tuli ja meni, kevät palaisi aina, ja jokainen aamu olisi mahdollisuus ottaa avain, avata raskas ovi ja astua ulos uuteen päivään.
