No kyllä on ylpeäksi meidän Anni muuttunut! Sanotaan, että raha pilaa ihmisen! – En tajunnut, mistä puhutaan ja miten olin loukannut läheisiäni Minulla oli ennen onnellinen avioliitto – mies ja kaksi lasta. Kaikki kuitenkin romahti yhtäkkiä, kun puolisoni menehtyi työmatkalla tapahtuneessa onnettomuudessa. Luulin, etten selviäisi surusta, mutta äiti vakuutti, että lasten vuoksi on pakko jaksaa. Keräsin itseni ja aloin tehdä töitä. Kun lapset kasvoivat, lähdin ulkomaille ansiotöihin, sillä tukea ei tullut mistään. Niin päädyin ensin Ruotsiin ja sitten Englantiin. Vaihdoin monesti työpaikkaa ennen kuin aloin tienata kunnolla. Lähetin lapsille rahaa joka kuukausi, myöhemmin ostin heille omat asunnot ja kunnostin omaan kotiin hienon remontin. Olin ylpeä itsestäni ja suunnittelin paluuta Suomeen lopullisesti, mutta jo vuosi sitten elämäni muuttui. Tutustuin siellä mieheen, joka on itse suomalainen, mutta asunut Englannissa jo 20 vuotta. Aloimme seurustella, ja ajattelin, että tässä voi olla jotain. Epävarmuus ei kuitenkaan jättänyt rauhaan. Arttu ei voinut palata Suomeen ja itse kaipasin kotiin. Viimein palasin käymään ja tapasin ensin lapset, sitten vanhempani. Vain entisiä appivanhempia en ehtinyt käydä katsomassa – aikaa ei ollut, kaikenlaista tekemistä riitti. Kunnes ystäväni kaupan kassalta tuli käymään ja kertoi yllättävän asian: – Sun ex-anoppi on sulle tosi loukkaantunut! – Mistä ihmeestä sinä sen tiedät? – Kuulin, kun hän puhui tutulleen. Että sinusta on tullut ylpeä ja raha on pilannut sinut, etkä ole antanut mitään apua heille. Oli todella kurjaa kuulla sellaista. Olenhan yksin kasvattanut kaksi lasta ja tehnyt kaikkeni heidän vuoksi. En olisi voinut vielä antaa apua ex-appivanhemmille, enhän ehtinyt säästää juuri mitään itsellenikään. Sen jälkeen en enää halunnut mennä kylään, mutta pakotin itseni – ostin ruokakassin ja menin. Aluksi kaikki oli hyvin, mutta kaverin puhe pyöri mielessä. Lopulta sanoin: – Tiedättehän, ettei minulla ole ollut helppoa näinä vuosina. Tein kaikkea vain lasteni vuoksi, kun apua ei tullut mistään. – Meiltäkin on puuttunut apu. Kaikilla muilla on lapsia, jotka tukevat, me olemme täällä keskenämme. Ihan orpoja! Sinun pitäisi palata Suomeen ja auttaa meitä! Entinen anoppi tuntui syyllistävän minua. En edes uskaltanut kertoa, että minulla on mies Englannissa. Lähdin pois surullisena. Nyt en tiedä, mitä tehdä. Pitäisikö minun todella auttaa edesmenneen miehen vanhempia? En jaksaisi enää!

7. kesäkuuta

Tänään tuli taas mieleeni, kuinka paljon elämäni on muuttunut vuosien aikana. Muistan vielä, kun olin nuorempi minulla oli hyvä avioliitto ja kaksi kaunista lasta: Veera ja Iida. Silloin kaikki tuntui vakaalta ja onnelliselta. Mutta yhdessä hetkessä kaikki romahti, kun rakas mieheni, Matti, joutui auto-onnettomuuteen matkalla töistä kotiin. Silloin ajattelin, etten selviäisi surusta. Äitini kuitenkin vakuutti minulle, että lasten vuoksi minun täytyy koota itseni ja mennä eteenpäin.

Niin minä tein. Aloin tehdä paljon töitä, jotta saisin tytöt kasvatettua ja annettua heille hyvän elämän. Kun he kasvoivat omilleen ja elämä alkoi asettua, päätin lähteä töihin ulkomaille ensin Ruotsiin ja sitten Englantiin. Tein monenlaisia töitä ennen kuin palkka alkoi riittää kunnolla. Jokaisesta tilipussista siirsin säännöllisesti rahaa Veeralle ja Iidalle sillä he olivat kaikki minulla. Säästin tarpeeksi, jotta saatoin hankkia heille oman kodin, lisäksi sain tehtyä oman kotini uudistuksen täällä Suomessa. Olin ylpeä itsestäni ja siitä, mitä olin saavuttanut.

Vuosi sitten elämäni sai taas uuden käänteen. Tutustuin Englannissa mieheen nimeltä Olavi hänkin suomalainen, mutta asunut siellä jo yli puolet elämästään. Keskustelumme syvenivät ja vähitellen aloin ajatella, että ehkä elämä voisi jatkua hänen kanssaan. Silti sisälläni oli jatkuvaa epävarmuutta Olavi ei halua palata Suomeen, mutta minulla on ikävä kotia ja lapsieni luo.

Nyt olen vihdoin kokonaan palannut Suomeen. Ensimmäisenä halusin nähdä Veeran ja Iidan, sitten vanhempani. Entiset appivanhemmat jäivät kuitenkin vähemmälle arki on ollut niin kiireistä, etteivät he olleet listalla ensimmäisenä. Sitten eräänä iltana ystäväni Auli, joka työskentelee K-Marketissa, tuli käymään luonani ja kertoi huolestuttavaa:

Sari, kuule, sun ex-appi kritisoi sua siellä kylällä. Mistä sinä sen tiedät? Kuulin, kun hän jutteli tutun kanssa. Sanoi, että sinusta on tullut niin ylpeä ja raha on tehnyt susta kylmän. Ja ettei muka koskaan auttanut heitä rahallisesti, vaikka sulla menisi hyvin.

Nuo sanat satuttivat ja tuntuivat raskailta. Ymmärrän, että minulla ei ollut mahdollisuutta auttaa heitä, kun kaikki meni Veeran ja Iidan tarpeisiin ja minäkin yritin selviytyä. Tuntui pahalta kuulla, ettei se riittänyt. Olisin aina halunnut olla antelias, mutta resurssit eivät riittäneet kaikille.

Kuitenkin päätin, etten anna tuon keskustelun estää minua ostin monta kassillista laadukasta ruokaa ja menin tapaamaan appivanhempia. Aluksi kaikki sujui hyvin, mutta se keskustelu pyöri koko ajan mielessäni. Lopulta sanoin:

Ymmärrättehän, että nämä vuodet eivät ole olleet helpot. Kaikki voimani meni lasten kasvattamiseen, kun mistään ei tullut apua. Meilläkin on ollut vaikeaa, meilläkin on vain toisemme ja kaikki muut lapset auttavat vanhempiaan. Jäimme ihan yksin. Olisit voinut palata auttamaan meitä.

Appi antoi ymmärtää, että olen epäonnistunut tässä, vaikka tein parhaani. En edes uskaltanut kertoa Olavista tuntui, ettei sitä kukaan ymmärtäisi. Lähdin heidän luotaan ahdistuneena ja hiukan pettyneenä itseeni.

Nyt pohdin, mitä pitäisi tehdä. Olenko oikeasti velvollinen auttamaan ex-appivanhempiani, vaikka he eivät ole minun lähimpiä enää? En jaksa tätä painetta. Suomen hiljaisessa arjessa nämä syyllisyyden tunteet tuntuvat entistä voimakkaammilta. Kaipaan jo selkeyttä ja rauhaa sydämeeni.