Minun nimeni on Marjatta ja olen 49-vuotias. Työskentelen yövuorossa Meilahden sairaalassa sairaanhoitajana. Takana on kaksikymmentä vuotta hoitajan työtä olen nähnyt kaikenlaista.
Olen ollut eronnut kahdeksan vuotta. Minulla on yksi poika, joka täytti juuri 16. Hän asuu kanssani. Hyvä poika. Vastuullinen, tunnollinen, ei ole koskaan aiheuttanut huolta.
Tai se ei ole aivan totta. Hän toi eteeni elämäni vaikeimman taakan. Mutta siitä en voi häntä syyttää.
Kuusi kuukautta sitten Aleksi alkoi valittaa päänsäryistä. Ajattelin ensin, että kyse olisi näöstä, ehkä lasit olisivat tarpeen. Vein hänet silmälääkärille. Näkö oli täydellinen.
Säryt jatkuivat. Pian hän alkoi voida pahoin, etenkin aamuisin. Epäilin syyksi kouluruokaa, joten tein eväät kotona. Pahoinvointi jatkui.
Eräänä aamuna löysin Aleksin oksentamasta vessassa. Hän oli kalpea, sanoi että päätä huimaa ja maailma pyörii.
Vein hänet oitis päivystykseen. Otettiin verikokeita. Kaikki oli kunnossa. Lääkäri ehdotti stressiä nuoret kuulemma oireilevat helposti koulupaineita kehollaan.
Mutta minä olen sairaanhoitaja. Olen katsellut potilaita kaksikymmentä vuotta. Jokin vaistossani sanoi, ettei tämä ollut stressiä.
Vaadin lisätutkimuksia. Lääkäri katsoi minua kuin ylireagoisin, mutta suostui lopulta lähettämään Aleksin pään kuvantamiseen.
Muistan sen päivän kirkkaasti. Tiistai. Olin töissä, kun sairaalasta soitettiin Aleksin tutkimuksen jälkeen minun piti tulla heti puhumaan lääkärin kanssa.
Jätin vuoroni kesken, ajoin Meilahteen pakkasta uhmaten. Kutsuttiin vastaanotolle, jossa minua odotti vakavailmeinen neurologi, ehkä viisikymppinen mies.
Rouva, löysimme jotain poikanne pään kuvauksessa, hän ilmoitti. Kyseessä on aivokasvain. Meidän täytyy selvittää, millainen ja kuinka pitkällä se on.
Maailma romahti ympärilläni sillä hetkellä. Olen itse ollut se, joka vie vaikeita uutisia perheille. Olen nähnyt kuolemaa, valmistautunut kaikkeen mutta noihin sanoihin ei voi olla valmis, kun ne osuvat omaan lapseen.
Seuraavat päivät olivat helvettiä: magneettikuvia, koepaloja, onkologin kanssa palavereja. Ammattikieleni muuttui kuolemantuomioiksi.
Glioblastoma multiforme. Neljännen asteen, aggressiivinen, paikassa jossa leikkaus on mahdotonta. Hoito: solunsalpaajia, sädetystä. Ennuste huono.
Kun lääkäri selitti kaiken, Aleksi istui vieressäni. Oma poikani. Kuuli, että hänen aivoissaan on parantumaton syöpä.
Kuolenko minä? hän kysyi hiljaisella, rauhallisella äänellä, joka katkesi sydämeni.
Lääkäri katsoi Aleksia samalla myötätunnolla, jolla itsekin olen katsonut monta kertaa. Teemme kaikkemme, että aikaa tulisi lisää, hän sanoi.
Lisää aikaa. Ei parantumista, ei normaaliutta. Vain hetkiä lisää.
Se ilta, Aleksi halasi minua ja sanoi: Äiti, älä itke. Taistellaan yhdessä.
Niin me aloimme taistelun. Kahden viikon välein solunsalpaajat. Aleksi menetti hiuksensa, laihtui liian nopeasti, oksensi jatkuvasti. Hän ei koskaan valittanut. Ei sanonut miksi minä. Hän vain hymyili.
Koulukaverit kävivät aluksi usein. Sitten käynnit harvenivat on vaikeaa 16-vuotiaiden kohdata oman kuolemansa mahdollisuus.
Oli yksi ystävä, joka ei koskaan jättänyt Aleksia yksin: Otto. He ovat olleet parhaat ystävät ekaluokasta asti. Otto tuli koulun jälkeen joka päivä, kertoi kuulumisia, toi läksyt ja pelasi Aleksin kanssa videopelejä vaikka voimat tuskin riittivät ohjaimen nostamiseen.
Eräänä iltana tein iltapalaa, kun kuulin Aleksin ja Oton puhuvan huoneessa, ovi raollaan.
Pelottaako? Otto kysyi.
Aina, Aleksi vastasi. Mut en mä sano äidille. Se kantaa jo tarpeeksi.
Mitä pelkäät eniten?
Että äiti jää yksin. Että en ehdi hyvästellä. Että hän syyttää itseään jostain, mitä ei olisi voinut estää.
Sydämeni särkyi. Jouduin menemään omaan huoneeseeni, etten alkaisi itkeä.
Hoidosta ei ole apua. Kasvain ei pienene päinvastoin. Lääkärit puhuvat nyt saattohoidosta, että meidän tulee keskittyä laatuun, ei määrään.
Kuinka kauan? Kukaan ei tiedä. Kolme kuukautta? Puoli vuotta? Vai vähemmän?
Aamulla Aleksi pyysi päästä kouluun ei ollut jaksanut olla siellä viikkoihin. Hän halusi nähdä luokkatovereitaan, edes kerran tuntea itsensä tavalliseksi.
Vein hänet autolla. Autoin ulos, niin laiha ja hauras hän nyt oli. Kaverit syleilivät häntä, lempiope tuli halaamaan. Näin hänen hymyilevän, olevan vaihteeksi vain Aleksi, ei se, jolla on syöpä.
Kolmen tunnin päästä hain kotiin. Hän oli väsynyt, mutta onnellinen.
Kiitos äiti, hän sanoi autossa. Kiitos, että veit minut. Kiitos kaikesta mitä teet. Olet maailman paras äiti.
Sinä olet maailman paras poika, vastasin.
Hetken kuluttua hän jatkoi hiljaa: Äiti, kun minua ei enää ole haluan että olet onnellinen. Ettet jää elämään surussa. Ettet hautaudu minun jälkeeni.
Aleksi älä puhu tuosta
Meidän on puhuttava siitä. Molemmat tiedämme, mitä tapahtuu. Tarvitsen, että lupaat pärjääväsi ja muistat hymyllä eikä pelkällä ikävällä.
Lupasin. Vaikken tiedä voinko sen oikeasti pitää.
Yöllä hän nukkuu omassa huoneessaan. Kävin katsomassa, näytti rauhalliselta nukkuessaan. Niin pieneltä. Yhä vain oma poikani.
Huomenna aamulla tulee saattohoitaja käymään. Ylihuomenna taas onkologi ja uudet tulokset, vaikka tiedämme jo lopputuloksen.
Istuin olohuoneessa kahvikuppi käsissä, juoma jäähtyi koskematta. Katson kuvia seinällä: Aleksi vauvana, ekaluokkalaisena, kymppisynttäreillä, kuusi kuukautta sitten terveenä, onnellisena, vielä mitään tietämättömänä.
En tiedä, miten tästä selviän. Miten ihminen selviää, kun oma lapsi pitää haudata? Kuudentoista koko elämä edessä, jota ei koskaan ehdi elää.
Häntä varten yritän. Olen vahva niin kauan kuin hän tarvitsee minua. Hymyilen, kun hän katsoo. Teen hänen viimeisistä päivistään niin hyvät kuin pystyn.
Ja kun hän lähtee, en tiedä, miten selviän. Mutta tänään, tässä hetkessä, olen paikalla hänen kanssaan.
Miten lapselle voi sanoa kaiken rakkauden, kun aika loppuu kesken? Miten purkaan vuosien sanat niihin harvoihin päiviin, jotka meille jäävät?
