Siinäpä tapaaminen
Mikko, mikä sulla on? kysyi Aada muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen. Et vaikuta yhtään omalta itseltäsi. Näytät ihan kalpealta Onko kaikki hyvin?
Joo, on ihan ok, Mikko vastasi keräten itsensä ja siirsi haarukan lautasen reunalle, tarttui lasiin omenamehua ja viivytteli, ettei heti joutuisi vastaamaan Aadan kysymykseen.
*****
Mikko lähestyi rapun ovea, tarttui metalliseen kahvaan ja oli jo melkein avaamassa, kun jokin sai hänet pidättäytymään.
Hän ei halunnut mennä sisälle.
Hän tiesi Aadankin odottavan lupauksensa mukaanhan hänen piti tulla kylään mutta jännitys oli jo sellaista luokkaa, ettei Mikko meinannut saada henkeä.
Aikamoisen noloa, täytyy myöntää: aikuinen mies ja polvet tärisee kuin pikkupojalla matematiikan tunnilla, kun ope pyytää taululle.
Eikä edes paljon puuttunut: avaa vain ovi, nouse kolmanteen kerrokseen, etsi asunto 36
Mutta jokin pidätteli.
Järjetön pelko nujersi miehen alleen, ei päästänyt etenemään perille asti.
Tekisi vain mieli kääntyä ja kadota koko kaupungista. Kotiin tai vaikka toiselle puolelle Tamperetta ihan sama. Pääasia, että pois täältä.
Miksi ihmeessä suostuin tähän? Mikko mutisi ja perääntyi pari askelta. Eihän tästä mitään tule, tuskinpa kelpaan.
Hän vilkaisi ylös kolmannen kerroksen ikkunaan, jonka takana paloivat valot.
Välkkyi kuin majakka pimeässä. Hänestä tuntui, että tuo valo hehkui kirkkaammin kuin yksikään muu asunnon ikkuna tässä kerrostalossa.
Näytti siltä kuin Aada tai hänen perheensä olisivat halunneet varmistaa, ettei Mikko missaa oikeaa rappua.
Ja tässä hän nyt seisoi, perille oli tultu. Mutta ylöspäin ei jalat vieneet.
Ehkä ainoa syy, miksi Mikko ei sännännyt karkuun, oli ajatus siitä, mitä Aada sanoisi, jos hän nyt vain katoaisi. Olihan Aada pyytänyt: tule käymään.
Ja hän oli luvannut.
*****
“Kuule Mikkoälä sä nyt säikähdä”, Aada oli sanonut edellisenä iltana. “Mun vanhemmat haluaisi tavata sut.”
Aada oli Mikon tyttöystävä.
He istuivat kahvilassa, söivät iltapalaa, puhuivat tulevien viikonloppujen suunnitelmista. Ja yhtäkkiä Aadan vanhemmat halusivat tutustua. Tuli Mikolle aivan puskista. Hän jäi hölmistyneenä tuijottamaan Aadaa: vakavissaan vai vitsillä?
Ei siinä varsinaisesti ollut mitään outoa. Päinvastoin, aika tavallista että vanhemmat haluavat nähdä tyttärensä mahdollisen sulhon ja mahdollisesti tulevan vävyn. Epäilyttävää olisi ollut, jos ei olisi pyydetty kotiin ollenkaan.
Mutta Mikkoa ahdisti ajatus siitä, ettei hän olisi sopiva. Juurikin sitä, ettei vanhemmat katsoneet häntä sopivaksi vävyksi. Eikä syyttä.
Aadan äiti Vuokko Marjaana työskenteli koko elämänsä arvostetussa yliopistossa, ensin lehtorina, sitten dekaanina, ja nyt hänellä oli jokin korkea virka opetusministeriössä.
Aadan isä Tapani Kalevi hänkin oli kulkenut pitkän tien urallaan. Aloitti rakennusinsinöörinä suuressa rakennusfirmassa, nousi varatoimitusjohtajaksi ja nyt omisti oman rakennusliikkeen. Oli kaupunginjohtajan hyvä kaveri. Painavaa seuraa.
Eikä Aadakaan ollut 31-vuotiaana jäänyt paikoilleen: hän johti suurta pankin lakiosastoa.
Mitä Mikko oli saanut 35-vuotiaana aikaan?
Ei mitään ihmeellistä. Hän oli järjestelmätukihenkilö, ilman korkeakoulututkintoa.
Palkka oli ihan asiallinen, mutta uramahdollisuuksia ei juuri ollut.
Kuinka hänen kuvansa muka istuisivat Aadankin vanhempien seuraan? Mitä hän muka sanoisi? Miten voisi katsoa silmiin?
Varmaan ihmettelette, miten he olivat edes tutustuneet?
Sattumaa.
Yhtenä päivänä Mikko lähti kävelemään Koskipuistoon. Samaan aikaan Aada oli siellä ystävineen. Ystävät menivät hakemaan jäätelöä, Aada jäi penkille puhumaan puhelimeen äitinsä kanssa.
Ja samalla hetkellä känninen sähköpotkulautailija sujahti kohti täyttä vauhtia. Aada ei huomannut mitään, mutta Mikko reagoi nopeasti: vetäisi Aadan pois juuri ennen törmäystä.
“Hei mitä sä puuhaat??” Aada ihmetteli.
Mutta ehti huomata, kuinka potkulautailija lensi seuraavaksi roskikseen ja tajusi tilanteen. Katsoi Mikkoa aivan uusin silmin. Jos ei olisi ollut Mikkoa…
Siihen penkille he jäivät juttelemaan, vaihtoivat numerot. Sovittu uusi tapaaminen parin päivän päähän. Siitä on puoli vuotta.
Tätä kaikkea Mikko ajatteli istuessaan iltaa kahvilassa kuultuaan uutisen vanhempien tapaamisesta.
Hän kun oli pelännyt, että jossain vaiheessa vanhemmat laittavat kapuloita rattaisiin: eiköhän se ole taas joku onnenonkija liikkeellä. Kävi hänelle aiemminkin niin. Silloin hän menetti tytön, jonka todella rakasti.
Nyt pelotti menettää Aada.
Mikko, mikä sulla on? toisti Aada. Ootko ihan kunnossa? Näytät laihtuneelta.
Kaikki ok, Mikko vastasi ja siirsi haarukan pois, tarttui mehulasiin saadakseen lisää aikaa.
No tuletko sitten? Aada hymyili.
M-mihin?
No meille. Äiti kokkaa, isä tuo jotain hyvää viiniä. Mä tarvitsen sulta vain sen lupauksen, että saavut ajoissa.
En kyllä tiedä Mä en taida olla sun vanhempien toivevävy. Ei tutkintoa, pelkkä atk-duunari. Ne varmasti mielummin ottais jonkun juristin, yrittäjän tai virkamiehen.
Älä stressaa, Aada sanoi ja puristi Mikon kättä. Olet tervetullut sellaisena kuin olet. Tule huomenna kello seitsemän.
Okei, Mikko lupasi, vaikkei itsekään ollut aivan varma astuuko actually koskaan ovesta sisään.
*****
Seuraava ilta koitti.
Kello oli viisi vaille seitsemän. Mikko seisoi Aadan kerrostalon edessä. Pakkanen kipristeli poskia. Hän ei tiennyt mitä tehdä.
Kyllä, vanhemmat olisi tavattava ennen pitkää. Hän halusi Aadasta elämänkumppanin. Mutta tänään, tässä ja nyt, pelotti liikaa. Hän tiesi, että parin kuukauden päästä hänet siirretään uuden konttorin IT-tiimiin, silloin voisi ehkä näyttää arvonsa paremmin.
Silloin ehkä Tapani Kalevi ja Vuokko Marjaana eivät heittäisi suoraan ovesta ulos.
Mikko oli jo perääntymässä, kun puhelin alkoi täristä taskussa.
Aada soitti.
Moi Mikko, hymyilevä ääni. Meillä alkaa kaikki olla kohta valmista. Isä vähän viipyy, mutta äitin kanssa odotellaan. Ootko tulossa?
Moi Aada Mikko sai vaivoin sanottua. Joo, mä tässä
Et kuulu kunnolla. Oot jo melkein perillä?
Joo, ihan just.
Mikko, jos mietit taas sitä eilisillan juttua, niin rauhoitu: kaikki menee hyvin. En halua kuulla vastaväitteitä. Jos haluat, voin hakea sut alaovelta.
Ei tarvitse, Mikko sanoi nopeasti. Kohta nähdään.
Hän laittoi puhelimen taskuun ja tuijotti hämärään, yrittäen keksiä uskottavaa syytä olla astumatta rappuun.
Mikään järkevä tekosyy ei tullut mieleen.
“Kohta Tapani Kalevi kurvaa pihaan, vielä puuttuu törmätä siihenkin tässä oven edessä”, Mikko ajatteli ja päätti lähteä kiertämään talon kulman taakse.
Matkalla kohtasi jonkun nuorukaisen, pyysi tältä tupakan vaikka ei oikeasti ollut enää vuosiin polttanut. Nyt oli pakko saada hermot kuriin.
Seistessään kerrostalon kulmalla, tupruttaen tupakansavupilveä välkkyvän katulampun alla, Mikko katseli ympärilleen.
Oikealla roskakatos, vasemmalla tyhjä, lumi peittämä tontti. Aada oli joskus sanonut, että siihen nousee uusi kerrostalo nyt siinä oli lähinnä pelkkää jäistä kenttää.
Sitten huomio kiinnittyi johonkin liikkumattomaan lumen keskellä. Ensin pelästytti: irtokoira ovat arvaamattomia, joskus hyökkäävätkin.
Mutta tarkemmin katsoessa pohti, että eläin makasi kiltisti, ei toljottanut Mikkoa päin tuskin edes huomasi.
Koiralla ei selvästikään ollut paikkaa minne mennä, kun se kerran kyhjötti suoraan hangella. Tuskin kerrostalon rappu olisi auki sitä varten, vaikka pakkanen puree luita.
*****
Ressu (sellaiseksi tuota ruskeaa koiraa kutsuttiin siellä päin) ei ollut saanut ruokaa aikoihin.
Se asui ennen toisella pihalla, jossa jotkut mummot sitä syöttivät silloin tällöin. Mutta eräs nainen kyllästyi koiraan: teki valituksia isännöitsijälle, kiersi naapuri naapurilta allekirjoituksia, ja pian taloyhtiössä alkoi näkyä puolueet “saa jäädä” ja “pois”.
Tuollainen irtokoira tulee meidän lasten leikkikentälle entä jos se puree? Näyttäkää vaikka, miten vihaiset silmät! nainen huusi.
Oikeasti Ressun silmät eivät olleet vihaiset, vaan surulliset. Ensimmäinen omistaja, Teemu, oli hakenut sen kesämökille mukaansa pikkupentuna. Ressu oli niin innoissaan, hyppelehti auton vierellä.
Iskä, äiti! Otetaan se meille! poika oli huutanut. Vanhemmat suostuivat, kun kerran mökillä oltiin.
Kaupunkiin ei Ressua kelpuutettu. “Ei koiraa pieneen asuntoon”, sanoivat vanhemmat. “Ja kenelle jää ulkoilutus?” Poika ei luvannut.
Niin Ressu jätettiin mökille. Pieni pentu itki vuorokauden, mutta kun siitä ei tullut enää ketään teki parhaansa pärjätäkseen. Eikä ymmärtänyt miksi näin kävi.
Onneksi, kuukauden päästä, ystävällinen nainen poimi Ressun ja otti kaupunkiin mukaansa. Hän kävi koiran kanssa torilla ja yritti myydä sen eteenpäin paperitonta “rotukoiraa”.
Uusi perhe osti, mutta kun Ressu kasvoi aikuiseksi, kävi selväksi, ettei ollutkaan mikään villakoira, vaan täysin tavallinen sekakoira. Perhe ajoi Ressun pois, jätti kaupungin laitaan.
Onneksi silloin oli jo kevät ja ulkona lämmin.
Siitä lähtien Ressu oli pärjännyt yksin. Hän harhaili katuja pitkin, kunnes päätyi nykyiseen lähiöön, jossa ei ollut muita isoja eikä ilkeitä koiria.
Aika ajoin Ressu kävi leikkikentän laidalla ja katseli lapsia, haaveili Teemusta. Ehkä joskus poika tulisi vastaan ja veisi taas kotiin.
Ehkä.
Niin ei koskaan käynyt. Viime päivinä ihmiset olivat muuttuneet ilkeiksi. Yksi nainen lennätti keppejä ja kivikin perään, huusi Ressulle rumia.
Monet muut vain karttoivat sitä. Vaikka Ressu ei ollut kenellekään koskaan tehnyt pahaa. Käveli hiljaa, haaveili salaa että joku ottaisi syliin.
Mutta ihmiset päättivät, että hänestä oli haittaa ja ei auttanut kuin lähteä omaehtoisesti.
Nyt Nyt Ressu makasi kylmällä hangella hiljaisella tontilla, niin väsynyt ja nälissään, ettei pystynyt liikuttamaan edes häntäänsä.
Voimat ehtyivät.
Ja vaikka hän näki sen miehen tupakka suussaan, joka seisoi kulmalla, ei paljon toivosta osannut haaveilla. “Tuskin auttaa Ressu mietti. Polttaa vain savukkeen, ja lähtee”.
*****
Mikko poltti askinsa loppuun, vilkaisi ympärilleen ja suuntasi roskakatokselle ei tohtinut heittää tumppia lumeen.
Niin kuin äiti oli todennut: “Maailmaa ei voi muuttaa muuten kuin muuttamalla ensin itseään.”
Uurnalla hän huomasi kadulle kaartavan mustan Audi. Pani merkille, josko se oli perheen isä. Kohta Akun isä parkkeeraisi ja törmäys alkaisi…
Paniikissa hän paetessaan unohti kokonaan koiran, jonka makuupaikasta oli juuri kävellyt ohi. Vasta kun vyöryi takaisin tyhjälle tontille, mieleen iski: saamari, se koira!
Onneksi hauva ei haukkunut, eikä liikahtanutkaan. Makasi kuin jäätynyt halko.
Hei, mikä hätänä? Mikko sanoi.
Ei vastausta.
Lähestyi varovasti. Ei liikettä.
Istuuduttuaan viereen Mikko kytki kännykän taskulampun päälle. Silitti koiraa. Ei vieläkään mitään.
Mutta kyllä se hengitti. Joskin jokainen henkäys hengähti niin raskaina, että jo pelkkä inhimillinen kosketus tuntui liialliselta.
“Tuo ei selviä yöhön ilman apua”, Mikko ajatteli ja nosti koiran syliin.
Pyöritteli mielessään: pääseekö rappukäytävään lämpimään? Soittaa taksin kohti yötä päivää auki olevaa eläinlääkäriä?
Taktiikka muuttui. Kaikki rappujen ovet olivat lukossa.
Hän harppoi seuraavan talon pihaan.
Matkalla puhelin värisi useaan otteeseen, mutta nyt ei ollut aikaa vastata.
Kun Mikko pääsi Aadan kodin kohdalle, hän hidasti. Hän tiesi, että Aada olisi auttanut, mutta vanhemmista ei tiennyt tuskin ilahtuisivat, jos tulisi ovesta sisään puolikuolleen kulkukoiran kanssa.
Hän jatkoi nurkan ohi. Samaan aikaan kuin loistava musta auto kaartoi pihaan. Valot sokaisivat. Ovesta ilmestyi mies.
Poika, mitä ihmettä sulla siinä on? Tarvitsetko apua?
Löysin ressin tuolta tyhjältä tontilta. Palelluksissa, tuskin elossa. Tietäisitkö yöpäivystävää eläinklinikkaa täältä päin?
Ei tästä läheltä, mutta tiedän hyvän. Hyppää kyytiin, tuttuni on siellä töissä. Mennään!
Oikeastiko saadaan tulla, koiran kanssa? Mikko ihmetteli: kuka huolii kyytiin vieraine karvakavereineen, etenkin uusi siisti auto.
Ei tässä ehdi arpoa, eläin pitää pelastaa, tuu vaan!
Matkan aikana autokuski soitti jollekin.
Hei, tyttöni. Tuli vähän yllättävää, myöhästyn. Selitän sitten. Ketä? Ai Mikko? Ei oo näkynyt. Ootko soittanut? Mä kurvaan vielä, jos näen hänet. Miltä näyttää? Joo Ok.
Mikko katsoi epäuskoisena.
Tuleeko teille nyt jostain sanomista tästä? hän kysyi.
Ei huolta. Mutta mitä koiralle kuuluu? Hengittääkö vielä?
Erittäin vaivalloisesti
Selvä, mennään nopeasti!
Kymmenen minuuttia myöhemmin he olivat eläinlääkärillä. Autokuskin soitolla ulottuivat jonon ohi suoraan sisään.
Koiran hoitajat veivät heti sisään.
Mikko jäi odotushuoneeseen. Puhelin piippasi useita vastaanottamattomia. Aadan viesti: “Missä oot? Onhan kaikki hyvin?” Ei, hän ei jaksanut selittää. Ajatukset pyörivät vain koirassa.
Hän unohti kokonaan kiittää miestä kyydistä. Kurvasi takaisin eteisen puolelle, mutta auto oli jo tiessään. Niinpä Mikko palasi klinikalle odottamaan tiedon seuraavaa vaihetta. Hän oli päättänyt: jos kaikki menee hyvin, hän ottaa koiran itselleen. Jos ei Aadan kanssa olisi tulevaisuutta, olisi nyt ainakin uskollinen ystävä.
*****
Aikaa kului, ehkä neljäkymmentä minuuttia, ja ovet eläinlääkärin vastaanottohuoneesta pysyivät kiinni.
Sitten tiskiltä kuului äänekästä puhetta. Yksi äänistä oli aivan liian tuttu.
Mikko kääntyi ja näki Aadankin. Mukaan tuli vaaleakutrinen nainen ja autokuski, se sama joka hetki sitten ajoi pelastamaan koiraa.
Mies näki Mikon ja hymyili leveästi.
Siellä se taitaa odottaa hymyili Tapani Kalevi. Tarkasti vartioi koiran puolesta sun Mikko.
Mikko tunnisti: siinä ovat Aadankin vanhemmat. Ja sekunniksi hämääntyi.
Missä olet viipynyt, Mikko? Olin jo huolissaan, Aada sanoi saapuessaan hänen luokseen.
Anteeksi en uskaltanut tulla teille pelkäsin, että ette ilahtuisi, jos toisin kodittoman koiran kynnykselle, Mikko sanoi häpeillen.
Voi mikä hölmö olet! Aada naurahti. Meidän perhe on täynnä eläinrakkautta. Meillä asuu kolme katista, jotka äiti pelasti talvisäästä.
Niinkö?
Totta kai!
Sitten Astuivat Vuokko ja Tapani Mikon luo.
Tervetuloa, Mikko, Vuokko sanoi hymyillen Suuri kiitos tuosta tapatuksesta: se on miehekkään vävyn merkki. Ja Aadakin on oikeassa: olisi voinut tulla suoraan meille. Kunpa vain koira nyt selviää.
Elä huoli, huudahti eläinlääkäri, joka ilmestyi ovesta. Kyllä tämä hauva selviää!
Samana iltana Ressun sai viedä uuteen kotiin. Valtava nälkä ja kylmä selätetty. Nyt oli vain jaksettava hoitaa ja rakastaa.
“Rakkaus tekee ihmeitä, oikeasti”, eläinlääkäri totesi poislähtiessä. “Se nostaa vaikka haudan partaalta.”
Mikko olisi mielellään jo lähtenyt kotiinsa.
Mutta Aada ja hänen perheensä vaativat: tuu meille! Kötsi Ressun kanssa sohvalle, kissat pitävät kyllä siitä huolen. Samalla juhlitaan. Saadaan tutustua ja vähän skoolata pelastukselle.
Ja niin, sillä aikaa kun Ressu köllötteli lämpimällä sohvalla, kolme katista ympärillä, ihmetellen ettei tarvinnut enää pelätä ja hytistä pakkasessa Mikko istui keittiön pöydän ääressä, ja keskusteli Aadankin vanhempien kanssa.
Turhaan oli jännittänyt. Erittäin mukavia ihmisiä. Aitoja, lämpimiä Todellisia suomalaisia.
Vain muutaman päivän päästä Ressu jaksoi jo kävellä. Silloin Mikko päätti ottaa koiran mukaansa kotiin.
Entä minut otatko mukaan? kysyi Aada, ilmestyen ovelle laukku olallaan.
Sinut? Oikeastiko?
Ihan tosissaan. Tällainen juttu vain Mun vanhemmat kielsivät mua nukkumasta öitä kotona.
Sori, mitä?!
Joo. Tahtovat lapsenlapsia. Väittävät, että suomalaiset täytyy pelastaa alkaa olla syntyvyyskin kuralla!
Mikko purskahti nauruun. Aada nauroi mukana. Ressu seisoi jalat hieman tanakasti, häntä heilui villisti.
Ei koira ehkä ihan ymmärtänyt, mistä oli kyse. Mutta aisti, että kaikki oli vihdoin hyvin
ja että elämässä on vielä paljon hyvää edessä.
Siinä se tarina.
