Menin naimisiin eronneen naisen kanssa 41-vuotiaana, jolla oli tytär. Isä sanoi: “Rauhoitu, Jari.” Kahden vuoden päästä ymmärrän hän oli oikeassa. Tässä, mitä minulle on tapahtumassa juuri nyt…
Olen kolmekymmentäneljä. Kaksi vuotta sitten menin naimisiin Merjan kanssa hän on neljäkymmentäyksi, kokemusta avioerosta ja kahdeksanvuotias tytär Essi. Silloin isä kutsui minut keittiöön ja sanoi suoraan:
Jari, mieti vielä. Nainen ja lapsi toiselta mieheltä se ei ole vain tavallinen perhe. Sinä astut keskelle vierasta tarinaa, eikä ole varmaa, että sinua siellä odotetaan.
Vastasin vain olkiani kohauttaen:
Isi, lopeta jo. Me rakastetaan toisiamme. Essi on ihan tavallinen tyttö, kyllä me löydämme yhteisen sävelen. Kaikki menee hyvin.
Isä vain pudisti päätään:
Sinä päätät. Älä sitten myöhemmin sano, etten varoittanut.
En kuunnellut. Olin varma, että meidän välillä Merjan kanssa kaikki on oikeaa. Että luodaan perhe, hänen tyttärensä hyväksyy minut, että kaikki järjestyy kuten elokuvissa vaikka ei täydellisesti, mutta rehellisesti ja lämpimästi.
Olin väärässä.
Ensimmäinen kuukausi kun illuusiot vielä kantavat
Häät pidettiin kesäkuussa. Muutin Merjan luokse tavallinen kaksio Vantaan laidalla, ei mitään luksusta, mutta kodikas. Essi asuu kanssamme. Tytön isä maksaa elatusmaksua ja hakee häntä kerran kuussa viikonlopuksi.
Alusta alkaen yritin lähestyä Essiä. Ehdotin lautapelejä, autoin kotitehtävissä, yritin käydä yhdessä elokuvissa. Essi suostui välillä, vastaukset lyhyitä, katse epäluuloinen, koko ajan tuntui olevan etäisyyttä.
Merja toppuutteli:
Anna aikaa, Jari. Se totuttelee vielä.
Odotin. Mutta viikot kuluivat, eikä se tottuminen alkanut. Päinvastoin tunnelma vain kiristyi.
Jos tein illalliseksi jotain, Essi nyrpisti: “En syö tuota.” Jos avasin television: “Sammuta, häiritsee!” Jos halasin Merjaa keittiössä, kuului heti: “Äiti, mennään pois.”
Ja aina Merja asettui tyttärensä puolelle:
Jari, älä loukkaannu. Essi on vielä lapsi.
En loukkaantunut. Yhä selkeämmin huomasin: olen tässä kodissa ylimääräinen. En isäntä, en edes tasaveroinen enemmänkin taka-alalla.
Hetki, jolloin tajusin maksavani vieraasta lapsesta ja silti olen syyllinen
Kolmen kuukauden jälkeen tuli raha puheeksi. Merja oli terveysaseman vastaanottovirkailijana, tienasi noin 1 500 euroa kuussa. Minä olin insinöörinä tehtaalla, palkkaa 4 000 euroa. Lisäksi ex-mies maksoi elatusmaksua.
Menot alkoivat kuitenkin kasvaa. Essille piti ostaa koulupuku. Sitten tanssitunnit. Sitten englanninopettaja. Lopulta uusi puhelin.
Merja sanoi lempeästi, kuin ohimennen:
Jari, ymmärräthän, että lapsi tarvitsee kaikenlaisia juttuja. Et kai pahastu, jos autat?
Autoin. Kuukausi toisensa jälkeen. Puolet palkastani meni Essiin. Loppu ruokaan, laskuihin, pieneen remonttiin. Lopulta palkka katosi joka kuukausi tililtä.
Yritin ehdottaa varovasti:
Merja, voisiko kuluja jakaa tasaisemmin? Voisitko myös osallistua enemmän?
Hän kurtisti kulmiaan, selvästi tyytymätön:
Jari, tienaan niin vähän. Ja olen kahdeksan vuotta kasvattanut Essiä yksin. Tiesit, mihin lähdit, kun menit naimisiin.
Tiesin, mutten arvannut, että kaikki jää minun vastuulleni.
Kenen sitten pitäisi? Hänen isänsä? Hän maksaa elatusmaksut ja that’s it. Sinä olet nyt isäpuoli, se kuuluu asiaan.
Sana “kuuluu asiaan” osui kuin nyrkki. Yhtäkkiä ymmärsin: en ole tässä tunteiden tähden. En siksi, että olisin tarpeellinen. Olen “toiminto”. Taloudellinen turvaverkko.
Kun entinen mies palaa todellinen päättäjä paljastuu
Puoli vuotta häiden jälkeen kuvioihin ilmestyi Merjan ex-mies Antti. Neljäkymmentäviisi, yrittäjä, kallis auto, itsevarma olemus. Hän toi Essille uuden pyörän ja kassillisen nukkeja.
Essi huusi ilosta, roikkui hänen kaulassaan, antoi pusuja. Merja katsoi häntä pehmeällä hymyllä, lähes lämmöllä. Itse seisoin nurkassa kuin vieras, en perheenjäsen, vaan ylimääräinen.
Antti tuli luokseni, taputti olkapäälle.
No, Jari, pärjäätkö? Hyvä että otit vastuuta.
Nyökkäsin, en edes tiennyt mitä sanoa.
Pidä heistä huolta, hän lisäsi. Minulla kiireitä, tunnet tämän elämän. Hyvinhän sinulla tuntuu menevän.
Hän lähti. Merja oli koko illan loistavalla tuulella. Istuessani lopulta keittiössä kysyin itseltäni ensimmäistä kertaa: miksi oikeastaan edes olen täällä?
Sitten kysyin Merjalta varovasti:
Merja, miksi Antti maksaa elatusmaksut myöhässä? Kahteen kuukauteen ei ole mitään kuulunut.
Hän vain kohautti olkiaan:
Liiketoiminnassa vaikeuksia. Kyllä tilanne paranee, maksaa myöhemmin.
Mutta polkupyörään ja nukkeihin löytyi rahat?
Kylmä ilme nousi kasvoille:
Älä aloita tuota nyt, Jari. Se on hänen tyttärensä, saa antaa lahjoja.
Mutta entä elatusmaksut?
Riita päättyi siihen, että olin taas syyllinen kuulemma traumatoin lasta riidalla.
Piste, josta ei paluuta minut nimettiin vain “velvolliseksi”
Keväällä tuli viimeinen niitti. Olimme Merjan äidin syntymäpäivillä. Anoppi, jo vähän humalassa, tuli neuvomaan:
Jari, sinä olet mies. Merja tarvitsee tukea ja Essi isähahmon. Otit vastuun kanna se loppuun asti.
Siltä napsahti. Sanoin suoraan, kaikkien kuullen:
En ole kenellekään mitään velkaa! Essillä on oma isä Antti! Vastuunsa kantakoon hän!
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Merja kalpeni. Essi itki. Anoppi tiukkana:
Turhaan otettiin sinut meidän perheeseen, nuori mies.
Merja nousi, otti Essin kädestä:
Me lähdetään. Mennään äidin luo. Täytyy miettiä.
Viikon päästä tuli avioeropaperit. Merja haki osuutta autosta ja elatusapua Essille täysi-ikäisyyteen asti aivan kuin “tosiasialliselta isäpuolelta”.
Asianajaja sanoo suoraan:
Jari, jos pystytetään että olet elättänyt lasta, oikeus voi määrätä maksamaan elatusmaksua.
Istun autossa, soitan isälle:
Isä, anna anteeksi. Olit oikeassa.
Poika, en halua sanoa “mitä minä sanoin”. Opikoon vain ja jatka eteenpäin. Kyllä selviät.
Mitä opin ja mistä kadun
Nyt oikeustaistelu on kesken. Joudun myymään auton saadakseni Merjalle hänen osuutensa. Ehkä määrätään myös elatusmaksu.
Kadunko? Kyllä. En kuitenkaan itse avioliittoa. Kadun vain, etten kuunnellut isääni. Kadun, että yritin pelastaa toisen tarinaa upoten omani mukana.
Ei jokainen eronnut nainen ole ongelma. Mutta jos hänelle kelpaa mies vain lompakkona, ja hänen lapsensa ottaa sinut alusta asti vihollisena, juokse pois. Älä kuvittele, että aika parantaa kaiken.
Minä kuvittelin. Maksoin siitä kahden vuoden elämäni ja puolet omaisuudestani.
Oliko miehen ratkaisu oikea, kun hän ei suostunut “velvolliseksi maksajaksi” vieraalle lapselle, vai olisiko pitänyt tajuta aiemmin?
Oliko nainen väärässä, kun käytti miestä vain taloudellisena tukena, vai oliko hän oikeutettu odottamaan apua?
Ja ennen kaikkea: jos mies menee naimisiin eronneen naisen kanssa, jolla on lapsi onko hänen pakko elättää lasta kuin omaansa, vai onko se jokaisen oma valinta?
