Muutama kuukausi sitten aloin tekemään sisältöä someen – en siksi, että haluaisin olla kuuluisa tai saada huomiota, vaan koska nautin siitä. Tykkään kuvata reseptejä, jakaa arjen hetkiä tyttäreni kanssa ja pieniä paloja kodistamme – ihan tavallisia videoita keittiöstä tai olohuoneesta arkipuuhien ohessa ilman lavastusta tai ammattimaisuutta. Alusta asti mieheni alkoi kuitenkin suhtautua asiaan nihkeästi: ensin vinoilu, sitten suorat syytökset siitä, että haen vain muiden miesten huomiota, vaikka videoissani näkyy vain ruokaa tai lapsen eväsrasia – ja seuraajiamme on vain 99, joista puolet on sukulaisia ja lapsuudenystäviä. Jokainen video ja kommentti aiheuttaa riitaa, puhelimen esiin ottaminen johtaa outoon tuijotukseen ja minulta on vaadittu jopa yksityisviestien näyttämistä. Harrastuksestani on tullut jatkuvan jännitteen lähde ja tunnen, etten voi tehdä mitään ilman väärinymmärryksiä – postaan nyt vähemmän, mutta en siksi että haluaisin lopettaa, vaan koska jokainen päivitys tuntuu laukaisevan uuden riidan. Mitä tehdä tällaisessa tilanteessa?

Muistan vieläkin elävästi, kuinka monta kuukautta sitten aloin jakaa arjen hetkiä ja reseptejä sosiaalisessa mediassa. Siihen aikaan en tavoitellut kuuluisuutta enkä kaivannut huomiota. Nautin vain kuvaamisesta ja siitä, että sain tallentaa pieniä hetkiä tyttärestäni Ainosta ja kodistamme Helsingin laidalla. Usein videoiden taustalla kuului papan vanha seinäkello tai hellan hiljainen sirinä. Mitään en suunnitellut etukäteen kuvasin keittiössä leipoessani karjalanpiirakoita, olohuoneessa Ainon kanssa rakentaessamme palapelejä, tai pientä touhua pihalla. Videoissa ei ollut mitään ylenpalttista, ei valtavaa panostusta, ei oikeita kuvausvaloja vain me tavallisissa arkiaskareissamme.

Jo alusta asti aviomieheni, Eero, ei suhtautunut tekemiseeni kovinkaan myötämielisesti. Alussa hän tokaisi ohimennen, miksi ihmeessä jaan videoita muille. Kuka niitä muka katsoisi? Ja mihin sitä tarvitsen? Kerroin hänelle monta kertaa, että minulle se oli mukavaa ajanvietettä, vähän niin kuin neulominen talvi-iltoina. Mutta Eero ei ottanut selityksiäni kuuleviin korviinsa.

Kerran hän sanoi suoraan, ettei pidä siitä, että jaan asioita toisten nähtäväksi. Hänen mielestään haen huomiota väärästä paikasta varsinkin miesten. Olin ihan ihmeissäni. Videoni olivat täynnä ruisleivän voitelua, Ainon eväslaatikoiden pakkailua, eivät mitään paljastavaa tai tanssiesityksiä. En näyttänyt vartaloani, en esiintynyt missään kylpytakissa.

Kaikkein hulluinta oli, että seuraajia oli vaivaiset 99 suurin osa heistä serkkuja, tätini Saima, lapsuudenystäväni Marja, sekä pari naapuruston tuttua. Näytin Eerolle koko profiilini, kommentitkin pelkkiä sydämiä ja kiitoksia reseptin jakamisesta. Silti hän jankkasi, että seuraajien määrä ei ollut tärkeää, vaan se mitä minä tavoittelen.

Pikkuhiljaa alkoivat riidat. Joka kerta kun otin puhelimen esiin, Eero mulkoili kulmiensa alta. Jos julkaisin lyhyen videon, hän halusi tietää, kuka sitä oli katsellut. Kun joku käytti hymiötä, Eero arveli sen olevan flirtti. Kerran hän jopa pyysi nähdä yksityisviestini vaikka niitä ei ollutkaan. Hän sanoi, että tekemiseni oli epäkunnioittavaa häntä kohtaan.

Lopulta en enää pystynyt nauttimaan kuvaamisesta. Aloin miettiä kahteen kertaan, uskaltaisinko julkaista mitään. Tuntui, kuin minun olisi pitänyt varoa jokaista askelta, ettei tulisi lisää väärinkäsityksiä. Harrastuksestani oli tullut kiistan aihe vaikka Eero vakuutteli, että olin muuttunut ja halusin vain esitellä itseäni, minä koin, etten voinut enää tehdä mitään vapaasti.

Tänäkin päivänä julkaisen jotain silloin tällöin, selvästi harvemmin kuin ennen. En siksi, ettei se olisi minusta mukavaa vaan siksi, että jokainen julkaisu tuntuu mahdolliselta sytykkeeltä uuteen riitaan. En tiedä, mitä minun olisi pitänyt tehdä.