“Oi äiti, taas paistat kalaa”, sanoi Tuulikki hiljaa katsellen keittiöön. “Se on kuin avaisin ikkunat ja laittaisin liesituulettimen päälle”, vastasi Merja.
Viimeisten neljän kuukauden aikana, siitä lähtien kun tytär muutti hänen luokseen, Merja oli löytänyt itsensä pyytämässä anteeksi useita kertoja päivässä. “Ruoka oli liian suolaista, tai hän oli taitellut pyykit väärään paikkaan. Tai television ääni Tuulikin huoneessa oli liian kovalla.”
Merja ei ollut edes huomannut, kuinka hän alkoi liikkua varpaillaan omassa kodissaan. Hän koetti tehdä kaiken hiljaa ja huomaamattomasti, ettei tytär ja vävy häiriytyisi. Aluksi se tuntui ihan normaalilta…
Hääjuhlien jälkeen Tuulikki ja hänen miehensä päättivät muuttaa omaan asuntoon. He vuokrasivat pienen kaksion Helsingistä ja kävivät Merjan luona viikonloppuisin. Siinä ei ollut mitään kummallista; molemmilla oli työt ja omat kiireensä.
Eräänä päivänä Merja ei voinut hyvin. Naapuri soitti ambulanssin. Muutaman minuutin päästä tytärkin saapui. Kun Tuulikki oli päässyt sairaalasta, hän sanoi äidilleen: “Meillä on yllätys sinulle. Luulen, että se tulee olemaan mieleinen. Näet sen kotona.”
Merja astui asuntoonsa ja törmäsi heti eteisessä muovikasseihin. “Päätimme yhdessä, että jäämme tänne asumaan. Pidämme sinusta huolta.”
Merja oli hämmentynyt lasten päätöksestä. Aluksi Tuulikki todella huolehti hänestä: siivosi, laittoi ruokaa, silitti vaatteet. Mutta kahden kuukauden jälkeen Tuulikki oli unohtanut miksi oli tullut. Merja oli parantunut ja alkoi taas tehdä kaiken itse. Kun lapset olivat töissä, Merja siivosi ja laittoi lounaan. Tytär pyyteli kerta toisensa jälkeen äitiään pitämään huolta itsestään, mutta Merja vakuutti voivansa jo hyvin.
Tuulikki ja aviomies huomasivat nopeasti, miten vaivatonta elämä oli äidin luona. Ei tarvinnut maksaa vuokraa, kaikki oli puhdasta ja valmista.
“Äiti, tänään meille tulee kavereita kylään. Eikö olisi mukavaa mennä naapurille teelle? Silloin voit nauttia ja mekin viihdytään paremmin”, ehdotti tytär yhtenä iltana.
Merja ei halunnut lähteä kaupungille iltaisin, varsinkaan kun naapuri meni varhain nukkumaan. Ulkona oli lämmin, joten hän päätti kiertää taloa ja hengittää raikasta ilmaa. Aika kului, vieraat eivät näyttäneet lähtevän. Merja olisi halunnut levätä, mutta jäi odottamaan tytärtään kutsumaan hänet sisälle.
Naapuri Jukka koiransa kanssa astui ulos, ja palasi puolen tunnin kuluttua Merja istui yhä penkillä. “Anteeksi, onko kaikki kunnossa?”, kysyi Jukka. “Joo, mutta kavereita on kylässä, enkä halua häiritä.” “Muistat varmaan minut, asun ensimmäisessä kerroksessa?” “Muistan kyllä.”
He olivat törmänneet toisiinsa useasti, mutta puheet olivat jääneet tervehdykseen. Jukan vaimo oli kuollut vastikään. Lapset asuivat muualla. “Tule kanssani teelle. Minäkin lähden heti nukkumaan, ja nyt on jo kylmä. Soita tyttärellesi ja kerro, että olet minulla hetken.”
Merja soitti Tuulikille, mutta tämä ei vastannut. Häntä ei huvittanut vastata. “Mennään”, nainen lopulta sanoi.
He joivat teetä ja juttelivat hetken. Yhtäkkiä Tuulikki soitti: “Äiti, missä olet? Vieraat lähtivät jo kauan sitten. Me olemme menossa nukkumaan, etkä sinä ole vieläkään täällä.”
Tuulikin äänessä oli taas tyytymätön sävy. Merja ei ymmärtänyt, mitä oli tehnyt väärin tällä kertaa. Hän alkoi valmistautua lähtöön. Jukka lähti saattamaan hänet ulos.
“Ei tässä ole kuin yhden kerroksen verran matkaa”, Merja sanoi. “Saattelen silti, minusta tulee parempi mieli”, Jukka vastasi.
Sen jälkeen Merja alkoi käydä usein Jukan luona. He joivat teetä tai kokkasivat yhdessä.
Joskus Jukka teki jotain oman reseptinsä mukaan. Sinä päivänä Merja tuli jälleen Jukan kotiin. Vävyn syntymäpäivä, vieraita kotona. “Täällä on niin rauhallista ja hiljaista,” Merja kerran sanoi. “Voit jäädä tänne vaikka ikuisesti,” Jukka tarjosi. Hän katsoi Merjaa niin vakavasti, että tämä heti tiesi miehen puhuvan totta. “Mietin sitä”, Merja vastasi hymyillen, vaikka sisimmässään hän jo tiesi mitä aikoo tehdä.
