Kuule Elina, älä nyt siitä pillastu, että muutaman kurkun annan pojille. Pianhan ne muutenkin kasvavat ylikypsiksi tai kellastuvat, ja meillä on lastenlapset mökillä pitää saada vitamiineja. Älä ole niin perskärpänen, mehän ollaan melkein kuin samaa perhettä, aidan toisella puolella vain!
Aila nojasi laajalla rintamuksellaan matalan, harmaantuneen lauta-aidan yli. Hänen pyöreät kasvonsa olivat mansikansiirapilla makeutetun hymyn vallassa. Toisessa kädessä keikkui emalikulho, puolillaan vieraalla maalla kypsyneitä mansikoita, ja toisella hän kurkotti kohti Elinan mustaherukkapensasta.
Elina seisoi polvillaan porkkanapenkissä. Hän nyppi pieniä rikkaruohoja mustan multaan upotetuin käsin. Vihdoin hän oikaisi selkänsä alaselkä napsahti kuin jääpeite keväällä. Hän pyyhkäisi kasvoiltaan hiestä märän otsatukan ja loi naapurinsa suuntaan sellaisen katseen, ettei karhuakaan huvittaisi tulla lähemmäs. Sama lausahdus ollaanhan me omia ihmisiä oli kuulunut joka kesä siitä asti, kun Elina ja Eero ostivat autioituneen mökkitontin ja kunnostivat siitä mallikelpoisen suomalaisen kasvimaailman.
Aila, Elina sanoi rauhallisesti mutta tyynesti. Sinulla on mansikoita omassa penkissä. Mikset kerää niitä?
Mitä mansikoita! Minun mansikat on pieniä ja happamia, ja yksikään ei ehjänä selvinnyt kovakuoriaiselta. En minä osaa niin kuin sinä lannoitteet ja lisäravinteet ja salaiset kasteluvedet Minulla kasvaa se, mitä luonto meille suo. Mutta sinulla marjat kuin Rukan kämmen, annas nyt vähän ollaan ihmisiksi. Eikä teille kahdelle edes tarvitse noin paljon halkeatte vielä!
Elina veti keuhkot täyteen tuoretta, multaisen nurmen tuoksua. Naapurin logiikka oli kuin panssaroitu muikku siitä ei päässyt läpi, ei vedellä eikä tulella. Aidanseutu Ailalla oli pelkkä villi puutarha: sammaleiset omenapuut, retkottavat raparperinvarret, voikukat jotka levittivät siemenensä pitkin Elinan istutusalueita, ja kitkemätön, kivikova savimaa. Aila oli mökillä vain lepäämässä sielua, riippui riippumatossa, grillasi halpalenkkiä tiilien päällä ja rummutteli Radio Suomea kaiuttimesta.
Elina sen sijaan rakasti jokaista kasvulehteä. Hän tilasi harvinaisia tomaatteja Virosta netin kautta, heräsi viiteen avaamaan kasvihuoneen, meni nukkumaan, kun vain pimeys ajoi sisään. Jokainen tomaatti, jokainen kurkku oli selkäkipujen, työntäyteisten aamujen ja toukokuun yökylmien tulos.
Aila, laita kippo alas. Mansikoista teen hilloa. Joka marja on laskettu.
Siitä se taas alkaa! Aila pyöritti silmiään kuin vaalea karuselli. Älä nyt itara ole, ei se maailmaa kaada. Minä otan vain muutaman. Lapsille. Et kai sinä nyt lapselta suuhun asti vie?
Nopeasti hän työnsi suuhunsa ison marjan, näytti pureskelevan, pyörähti kuin laituripölli ja hävisi omalle pihalleen kulhoineen.
Elina jäi seisomaan porkkanapenkkiin, ärsytystä kihisten kuin sauna, johon on heitetty liikaa vettä. Eero tuli vajasta höylä kädessä, näki kaiken mutta ei sanonut mitään sellaiseen tappeluun perheenisä ei halunnut osallistua.
Taasko se Aila napsii satoa? kysyi Eero Elinan vierestä.
Napsii. On kuin joku mökkikuttu vieraan pellon puolella. Viime viikonloppuna leikkasi kesäkurpitsat pois, kun oltiin asioilla. Sanoi: Ajattelin, että oli unohtunut. Nehän kasvaa ylikokoisiksi. Nyt se käy mansikkojenkin kimppuun aivan häpeämättömästi.
Laita koko tontille kuuden jalan aita, ehdotti Eero.
Ei voi, huokaisi Elina. Mökkikylän ohjeissa sallitaan vain välttämätön lauta-aita, korkeaa aitaa ei saa, ettei naapurin tontille muodostu varjo. Ja kun ei rahaa ole, juuri tehtiin uusi kasvihuone.
Tilanne kiristyi viikko viikolta. Heinäkuun helteet räjäyttivät sadon: tomaatit hehkuivat punaisina, kurkut rapsahtelivat jo katsomallakin, paprikat pullistuivat makoisiksi. Joka kerta kun sato kasvoi, Aila oli kehnosti naamioituna aidanjuurella.
Lauantaina Ailalle saapui sekalainen vierasjoukko. Kymmenkunta äänekästä ihmistä, laulukirjat ja parit laatikot Karjalaa. Iltapäivällä, kun Elina kasteli pihan perennoja, Aila seisoi aidan takana, jo hieman humaltuneena.
Elina! huusi hän. Hei, auta vähän, naapurina. Meiltä loppui naposteltavat. Eikö sulla olisi niitä sun hienoja Härän sydän -tomaatteja ja vähän tilliä ja persiljaa? Vieraille tekee hyvää, kaupalle on kauas, ja meno on päällä!
Elina suoristi selkänsä, vesi kastelukannussa oli jo liki lopussa.
Aila, tomaatit eivät ole kaikki kypsiä. Ne, jotka ovat, vien huomenna kaupungissa tyttären perheelle.
Älä nyt viitsi! Aila heitti ylitse aidan viipyilevän humalan tuoksun. Siinä ne roikkuu, punaisina lyhtyinä. Onko hyviltä ihmisiltä kielletty? Ostit minulle suklaalevynkin kerran!
Ei, sanoi Elina tiukasti. Ei.
Ailan kasvot venähtivät. Hymy katosi, silmät kaventuivat.
No istu sitten tomaattisi kanssa! Toivottavasti ne kaikki halkeavat! Te olette sellaisia kylmäsydämisiä ei saa apua edes lumessa! Hmphh!
Hän marssi pois tömisevin askelin. Iltaan asti Ailan pihasta kaikui kiukkuisia huudahduksia ja ivaista laulua. Elina kuuli sana-arkusta: …kateellisia helsinkiläisiä…, …ei lainaa edes lanttia…, …eipä ketä kiinnostaa sen myrkkykasvikset. Elinan teki mieli itkeä. Hän meni sisälle ja avasi television niin kovalle, ettei muuta kuullut.
Aamulla, kun Elina astui portaille, sydän lakkasi lyömästä hetkeksi. Uuden kasvihuoneen ovi oli raollaan. Hän kiirehti kasvimaalle.
Tottahan se oli. Alimmaiset oksat parhaista tomaateista oli revitty irti. Oksia oli murtunut, maassa lojui raakoja hedelmiä. Kurkkujakin puuttui. Yrttipenkissä reikä tilliä ja persiljaa nostettu juurineen.
Elina seisoi kaiken keskellä, eikä se ollut vain varkaus se oli suoraa häpäisyä hänen monta kuukautta kestänyttä työtään ja aikaa.
Eero! kutsui hän ääni muistuttaen jäistä puroa.
Mies saapui, näki tuhon ja murahti.
Tämä ei ole enää leikkiä, Elina. Tästä voisi poliisin kutsua.
Mitä poliisi, Eero? Kuka todistaa? Ei ole kameroita. Hän sanoo vain, ettei ollut. Ja sinä tunnet Ailan uhmaa vaikka koko mökkikylää.
Elina marssi aidalle. Ailan tontilla oli hiljaista, vieraat torkkuivat. Kuistin pöydällä oli kulho, jossa oli salaattia, selvästi hänen “Härän sydän” -tomaattejaan ja kiharaista persiljaa.
Nyt riittää, Elina sanoi. Äänessä kuului teräs.
Mitä aiot tehdä? Eero kysyi ethän nyt mihinkään laittomuuksiin lähde.
En mihinkään laittomaan, Elina virnisti. Pieni psykologia ja ripaus kemiaa.
Suunnitelma kypsyi yhdessä yössä. Elina ajoi kaupunkiin puutarhaliikkeeseen. Hän palasi mukanaan kirkkaankeltainen suojapuku, hengityssuojain, ruiskupullo ja useampi pussi sinistä elintarvikeväriä, sekä pullo pahanhajuista mäntysaippuaa.
Illalla Elina pukeutui suojapukuun, veti maskin, silmälasit ja valtavat kumihanskat käteen. Eerokin otti vanhan sadetakin ja sideharson maskikseen. He ryhtyivät puuhaan kasvihuoneella.
Elina sekoitti isoon ämpäriin vettä, sinistä väriä ja mäntysaippuaa. Haju oli niin kitkerä ja outo, että naapurustossa koiratkin nielivät hiljaa. Sakean sinistä nestettä hän sumutti runsaasti tomaateille, paprikoille, kaalille. Näytti kuin kaikki olisi saastunut jostain Venuksen lähettämästä salaperäisestä viruksesta.
Aila kurkisti aidan yli kummissaan.
Elina, mitä sää nyt siellä sumutat? Onko tulipalo vai ötököitä? Kamala lemu!
Elina käänsi kasvonsa Ailaan päin mutta ei poistanut maskiaan.
Pahasti pahempaa, Aila! Netistä löysin uuden vitsauksen. Sienihome ja virus, jonka voi korjata vain tällä kokeellisella aineella. SuojaKasvu-Tappo kaikki elävä muu kuolee paitsi kasvi.
Kaikki elävä? Aila kalpeni.
Juu, kaikki hyönteiset, linnut, myyrät Ihmisellekin vaarallinen, jos koskee tai syö ennen kolmea viikkoa. Sitten kaikki hajoaa vaarattomaksi, niin ne lupasi. Mullakin pitää polttaa tämä suojapuku.
Aila vetäytyi hitaasti takaisin omalle pihalleen.
Kuulkaas täällä! hänen äänensä kuului pöydästä. Älkää enää sörkkikö sitä salaattia! Maistuikin kummalliselta.
Elina hymähti maskin takaa. Ensimmäinen vaihe hoidettu.
Koko seuraavan viikon Aila kiersi aitaa kuin karhu varvikkoa. Kun lastenlapset lähestyivät rajaa, hän karjui:
Älkää menkö sinne, siellä on myrkkyä! Älä edes hengitä siihen suuntaan!
Elina teki omat työnsä. Iltaisin he Eeron kanssa pesivät kurkut puhtaiksi, kun kukaan ei nähnyt ne kasvoivat nopeasti eivätkä kaivanneet myrkkyä. Tomaatit roikkuivat sinisinä ja karkottivat kaikki naapurin ja rastaat.
Aila oli kuitenkin periksiantamaton. Viikon päästä hän kyseli:
Miten sinä Elina niitä kurkkuja syöt, jos muka ne kolme viikkoa on myrkyllisiä? Vai teillä on kotona myrkkysietoa?
Elina hörppi kahvia, kurkku kädessä.
Minähän kaupan kurkkuja syön, turkkilaisia. Omia en voisi, ne on sinisiä.
Aila siristi silmiään.
Miksei sade huuhtonut tomaatteja?
Eihän tämä aine lähe sadevedellä, se tarttuu soluihin nanotekniikkaa.
Aila mumisi jotakin kemikaaleista ja vaihtoi aihetta. Taimipenkeille ei enää tullut.
Ratkaisu tuli elokuussa, kun sato alkoi kypsyä laakista. Väri oli alkanut hiukan vaaleta sateiden jälkeen, tomaatit yhä hieman jopa siniharmaita kannan ympäriltä.
Aila ehkä päätti, että myrkkykarenssi oli ohitse tai himo voitti varovaisuuden.
Elina lähti kaupunkiin pariksi päiväksi. Portille hän ripusti suuren riippulukon ja aidan puolelle laminoidun lapun.
*Huomio! Tallentava videovalvonta. Tontilla kokeellisia kasvinsuojeluaineita vaarallista ennen neutralointia. Hallituksen edustajat on tiedotettu. Tontin luvaton häirintä ilmoitetaan poliisille.*
Kameroita ei tietenkään ollut, mutta lappu pelotti tarpeeksi.
Kun hän palasi, Aila oli aidalla kiistelemässä mökkikylän puheenjohtaja Jussin kanssa.
Jussi, katso nyt mitä Elina tekee! Myrkyttää meidät kaikki hengiltä ja kuvaa meidän joka askeleen! Tuo lapun pitää lähteä pois!
Jussi huokaisi. Näki Elinan, nyökkäsi.
Elina, onko tämä lappu aiheellinen? Myrkkyjä käytössä?
Saippuaa ja elintarvikeväriä, Jussi. Kirvoja varten. Varkaita vastaan toimii vielä paremmin.
Hyvä asia selvä. Saat pitää lapun.
Siitä alkoi kylmä sota. Aila ei tervehtinyt, käänsi selän Elinalle mökkitiellä ja kertoi kaikille, että Elina on noita-akka ja myrkyttäjä. Elinaa ei kiinnostanut tärkeintä oli, että sato säilyi.
Mutta seuraavana keväänä tapahtui ihme. Elina huomasi Ailan urakoivan omalla pihallaan haroi maata, kantoi laatikoita, istutti kitukasvuisia taimia. Elina meni aidalle.
Tarvitko apua, Aila? Siinä on aika paksu savimaa, ehkä hiekkaa kannattaisi vähän lisätä.
Tiedän kyllä itse! Aila murahti. On tässä omat sormetkin, ei tartte opastaa. Tulee omat kurkut ilman sun myrkkyjä!
Hyvä niin, Elina hymyili. Oma on aina oma.
Kesällä Ailalla kasvoi ensimmäinen, käyrä kurkku ja pieniä tomaatteja. Hän katseli niitä ylpeänä eikä enää käynyt nyhtämässä Elinan penkistä.
Eräänä iltana Elina näki Ailan hätistelevän naapurin poikia pois aidan toiselta puolelta.
Pois sieltä, siinä ei pelata! Siinä käy hiki ja vaiva, ei mikään futiskenttä!
Elina ja Eero nauroivat nuotion ääressä.
Näetkö, Elina sanoi, parempi kuin mikään aita. Tekemällä oppii arvostamaan.
Syksyllä, kun mökkikausi loppui, Aila tuli aidalle ja ojensi purkin, jossa kellui kolme omatekoista suolakurkkua.
Kokeile näitä, Aila mutisi. Omia, ohje lehdestä.
Elina otti lahjan kuin kristallimaljan.
Kiitos, Aila. Minä annan sulle ensi keväänä siemeniä. Härän sydän niitä samoja tomaatteja. Niitä pitää kylvää jo helmikuussa, voin neuvoa.
No, anna sitten, Aila sanoi, ja hymy vilahti kasvoilla. Jos ei ole liikaa vaivaksi.
Ei lainkaan, Elina hymyili. Sille, joka tekee itse, mikään ei ole liikaa.
He seisoivat hiljaisuudessa katsellen syksyistä puutarhaa. Myrkkylappu oli hävinnyt jo sateiden mukana, mutta uusi aita oli kasvanut. Sitä ei voinut rikkoa se oli tehty kunnioituksesta.
Ja sinä syksynä Elina sai säilöttyä enemmän tomaatteja kuin koskaan. Yksikään ei mennyt hukkaan.
