Miten minä nyt selviän ilman sinua? Mitä minun pitäisi tehdä? Miksi minun enää pitäisi elää? Kyyneleet valuivat poskilleni, ja sisälläni ammotti tyhjyys. Siellä, missä ennen oli sydän, oli nyt musta aukko.
Olen ollut rakastunut Liisaan jo koulusta asti. Pieni, hento, pisamainen punatukkainen tyttö sellaisena minä näin hänet ensimmäistä kertaa. Silloin olin kuudennella luokalla, ja rakastuin häneen korviani myöten.
Liisa oli kolme vuotta minua nuorempi. Hän oli aina luokan paras oppilas, ahkera ja kiltti, vähän ujo ja vaatimaton.
Jokainen vuosi vain lähensi minua syvemmin häneen. Katselin häntä välitunneilla, kun hän hyppi hyppynarua ystäviensä kanssa koulun pihalla, kevyt kuin perhonen. Haaveilin, että joskus vielä menisimme naimisiin.
Kun palasin armeijasta, menin saman tien Liisan kotiin kukkakimpun kanssa pyytämään hänen kättään.
Liisan isä oli ankara, vakava mies. Hän otti minut puhutteluun erilliseen huoneeseen, mutta viimein hymyili, ojensi kätensä ja antoi minulle Liisan suostumuksen.
Häät olivat isot ja iloiset, jopa etäisimmätkin sukulaiset saapuivat. Meitä juhlittiin kolme päivää. Liisan silmät hehkuivat onnea, ja minä olin ylpeä mielestäni olin saanut koko kylän parhaan morsiamen.
Kaksi vuotta myöhemmin, vanhempiemme tuella, sain ostettua oman talon. Liisa leijaili onnessaan kolmisen kuukautta ennen esikoisen syntymää pääsimme muuttamaan uuteen kotiin.
Meille syntyi tyttö, jonka nimesimme Annukaksi Liisan isoäidin mukaan. Annukka oli vahva ja terve lapsi, mutta Liisalle synnytys oli raskas koettelemus.
Vuoden verran Annukan syntymän jälkeen Liisa oli kalpea ja uupunut. Kävimme lääkäreillä, mutta he vain kohauttelivat hartioitaan ja sanoivat ajan parantavan.
Kun Annukka oli puolitoistavuotias, selvisi, että Liisa odotti taas. Lääkärit kehottivat häntä harkitsemaan keskeytystä elimistö oli vielä heikko, ei ehkä jaksaisi uutta raskautta, ja lapsi saattaisi olla vaarassa.
Minäkin yritin yhdessä lääkärien kanssa suostutella Liisaa, mutta hän pysyi päättäväisenä.
En minä omaa lastani pois anna! Hän ei ole syyllinen mihinkään. Tulkoon, mitä elämä eteen tuo, Liisa sanoi, kaikki on Jumalan kädessä.
Viimeinen kuukausi oli erityisen vaikea, ja Liisa joutui sairaalaan lepäämään. Kotona pieni tytär odotti äitiään ja minä pyörin levottomana odotushuoneessa.
Pelko raastoi minua, ja vaistoni osoittautui oikeaksi. Liisa ei selvinnyt synnytyksestä hänen sydämensä pysähtyi. Mutta maailmaan ehti syntyä kaksi ihanaa tyttöä: kaksoiset.
Sydämeni oli murskana. Kylän hautausmaalla tuijotin tummaa maavallia, katse tyhjänä.
Silmissäni vilahtelivat yhteiset onnenpäivät, Liisan hymy. Korvissani kaikui yhä hänen iloinen naurunsa. Vajosin polvilleni ja itkin sydäntäni myöten kuin haavoittunut metsäneläin.
Miten minä nyt selviän? Mitä minun pitäisi tehdä? Miksi minun enää pitäisi elää? Kyyneleet valuivat, sieluuni jäi ammottava aukko.
Hautajaisten jälkeen join suruani mustaan uneen, yrittäen paeta muistoja, Liisan ääntä ja kirkasta naurua.
Liisan vanhemmat ottivat tytöt luokseen. Heidän mielestään en ehkä selviäisi surustani, enkä kykenisi olemaan hyvä isä.
Neljäntenäkymmenentenä päivänä Liisan kuoleman jälkeen sammuin jälleen rappusille. Näin unta: Liisa tuli kotiin, valkoisessa kesämekossa, hiukset olkapäillä punertavina kiharoina, aamuauringon säteiden valossa.
Hän asteli luokseni, silitti päätäni ja sanoi lempeästi, kuten ennen:
Vesa, rakas, mitä sinä oikein touhuat? Eikö sinua yhtään hävetä? Hän siristi vihreitä silmiään ja heilutti sormeaan.
Tyttäresi kaipaavat sinua, eivät näe isäänsä ollenkaan. Sinua he tarvitsevat yhtä paljon kuin minä tarvitsin. Jos rakastat minua yhä, älä jätä tyttäriäsi, vaan rakasta heitä niin kuin minua rakastit.
Heräsin. Huuma oli tiessään, ja ikkunoista virtasi poutapilvinen aamuvaloa, joka lämmitti poskeani.
Auringon noustessa kävelin Liisan vanhempien luo, siististi pukeutuneena ja kasvoilla vakava aikuinen ilme, kuin olisin viisikymmentä vuotta vanhempi yhdessä yössä.
Suukotin appiäidin kättä, halasin appiukkoa, otin tytöt matkaan ja palasin omaan talooni.
Siitä lähtien meitä oli neljä. Pyrin olemaan sekä isä että äiti. Opin laittamaan ruokaa, pesemään pyykkiä, paikkaamaan sukkia.
Letitin sittemmin tyttöjen hiuksia niin, että koulussa opettajatkin ihmettelivät minusta tuli parempi letittäjä kuin yksikään äiti. Tytöt olivat ahkeria, kuuntelivat, ja menestyivät koulussa hienosti.
Jos joku kiusasi tyttöjä, lensin niiden puolustukseksi kuin haukka.
Naapurit kyselivät usein:
Mikset mene uudestaan naimisiin, Vesa? Olet nuori, komea ja terve mies. Katso nyt, kuinka moni nainen katsoo sinua.
Katsoin hämmästyneenä ja vastasin:
Olen ollut jo pitkään naimisissa.
Minulla on kotona jo kolme morsianta, eikö siinä ole yhdelle miehelle tarpeeksi? En neljän kanssa pärjäisi
Jokapäiväisessä arjessa, puoleen yöhön valvomalla, raskaalla työllä ja vaatimattomalla elämällä kasvatin kolme kaunista tytärtä.
Kun tytöt olivat jo yläasteella, naapurini alkoi poiketa kylään. Toi kuivattuja sieniä ja silakoita tullessaan, yritti lähennellä vaikka millä konsteilla.
Huomasin, ettei hän helpolla hellitä mutta en halunnut loukata häntä. Kutsuin hänet teelle ja sanoin:
Ketä tytöistäni rakastat eniten?
Hän kysyi ihmeissään:
Tyttärensi? Eivät he minulle mitään merkitse. Pian he muuttavat pois. Ajattelitko elää aina yksin? Minä rakastan sinua, en tyttäriäsi!
Ojensin hänelle valokuvan ja sanoin:
Tässä minun kuvani, rakasta minua kotonasi niin paljon kuin haluat.
Niin naapuri poistui pettyneenä kuva kädessään.
Tytöt kasvoivat, suuntasivat opistoon, mutta eivät unohtaneet isäänsä. Viikonloppuisin kaikki kolme tulivat yhdessä kotiin, auttoivat pihatöissä ja kasvimaalla.
Sitten, kun tytöt menivät naimisiin, puhuin jokaiselle vävylle erikseen, kuten appeni puhui minulle. Toivoin aina parasta prinsessoilleni.
Nyt he ovat jo aikuisia, omine perheineen. Yhtään ei isä unohdu! Juhlapäivinä ja sunnuntaisin koko suku ajoi varta vasten kotikylääni tyttäret, lapsenlapset ja pieni ensimmäinen lapsenlapsenlapsikin.
Kun täytin kahdeksankymmentäyksi vuotta, näin taas unen.
Seison pellolla, nuorena miehenä, hartiat leveinä, mustat hiukset hulmuten. Minua kohti juoksee minun Liisani valkoisessa kesämekossa, paljain jaloin. Hänen hiuksiinsa on takertunut auringon säteitä, jotka välkehtivät ja tanssivat.
Levittelin käteni avariksi, sydämeni pamppaili rinnassa. Kohtaamisessa hän rutisti minut syliinsä, nosti katseensa minuun ja hiljaa lausui:
Vesa, rakas, olet tehnyt niin upeaa työtä! Tyttärillemme järjestit onnellisen elämän. Olen nähnyt kaiken. Olen rukoillut puolestasi joka päivä, hän sanoi lempeästi ja otti minut kädestä.
Tule, nyt olemme taas yhdessä, ikuisesti.
Lähdimme käsi kädessä kävelemään vehreässä ruohossa.
Koko suku kokoontui muistelemaan Vesa Kalevinpoikaa. Tyttäret itkivät, vaikea oli isää hyvästellä, mutta jokainen ymmärsi: nyt isä on taas sen rakkauden luona, jota koko elämänsä rakasti.
Tämä on oikea tarina yhdestä hyvästä ihmisestä. Isä, isolla I:llä! Sain kuulla tarinan isoäidiltäni kaikki kyläläiset tunsivat hänet. Joskus mies valitsee elämän, joka on täynnä uhrauksia lastensa vuoksi, ei itsensä. Olkoon Vesan muisto ikuisesti lämmin!
Mitähän ajatuksia tämä sinussa herätti? Laita sydän ja seuraa tarinoitani, jos haluat lukea lisää.
