Kaksi vuotta sitten aloin pakata laukkua. Omani ja lapseni. Asensin turvaistuimen autoon. Otin mukaan pienen lämmittimen. Ajoin oikeustalolle hakemaan huoltajuuden vahvistuksen.
Muutaman tunnin päästä olin matkalla poikani huoneeseen. Se oli meidän jälleennäkemisemme päivä. Koko viikon olin ajanut kuusikymmentä kilometriä suuntaansa vain nähdäkseni hänet ja palatakseni taas yksin kotiin. Koko viikko tuntui loputtomalta ja raskaalta.
Hän oli silloin vielä niin pieni. Tapasin aina asettaa Eeron vatsalleen ja mietin hiljaa, tuntuisiko joskus siltä, että hän olisi todella minun. Aivan kuin hän olisi kuulunut minulle. Ehkä hänkin ajatteli samoin. Noina hetkinä hän oli rauhallinen ja hiljainen.
Adoptiovanhemmat puhuvat Haikaranpäivästä. Kun perheeseen saapuu uusi, pitkään odotettu jäsen, kaikki tuntuvat löytävän uuden ilon. Vanhemmilla on merkitys elämälleen ja lapsella toivo tavallisesta arjesta.
Minulta kesti kuukausia tuntea tyttäreni täysin omakseni, hyväksyä hänet. Poikani kohdalla sydämeeni syntyi paikka hänelle lähes heti. Hänestä tuli osa kotiani ja arkeani nopeasti. En pysty vieläkään ymmärtämään, miten hänen äitinsä pystyi luopumaan hänestä jättämään hänet katsomattakaan. Jos hän olisi katsonut edes kerran, ehkä asiat olisivat menneet toisin. Eeroa ei ollut mahdollista olla rakastamatta. Ehkä hän oli juuri minulle tarkoitettu. Juuri minun omani.
Kutsun häntä ihmelapseksi. Hänellä on luonteen voimaa. Toivon, että hän kasvaa onnelliseksi. Oma Eeroni. On suuri etuoikeus olla sinun äitisi.
