6. helmikuuta
Tänään kävelin kohti järven rantaa suksilla, kun huomasin kolme metsäkaurista pulassa jään keskellä. En meinannut ensin uskoa silmiäni kauriit olivat selvästi joutuneet hauraalle jääalueelle eikä päässeet sieltä omin voimin pois. Tunnen, että suomalainen luonto vaatii kunnioitusta ja huolenpitoa, joten päätin heti auttaa niitä.
Hain nopeasti jäärautani mökistä ja palasin kauristen luokse. Jää ropisi ja räsähti heidän ympärillään, mutta varovaisesti lähestyen onnistuin pääsemään tarpeeksi lähelle. Työnsin kauriita kohti vahvempaa, paksumpaa jäätä ja kannustin niitä rauhoittumaan. Siinä meni hetki, mutta lopulta, kaikkien kolmen tassut osuivat tukevasti jäähän ja ne pääsivät turvaan.
Tämä hetki tuntui uskomattomalta kauriit vilkuilivat minua hetken, ja sitten syöksyivät metsän suojaan. Sidoin vielä köyden yhden kauriin kaulaan varmistaakseni, että saan sen vedettyä muiden kanssa, ja kun kaikki olivat turvassa rannalla, irrotin köyden ja katselin niiden juoksevan lumiseen metsään.
Vieläkin ihmettelen, kuinka onnekas olin jos en olisi lähtenyt tänään luistelemaan, nämä eläimet olisivat ehkä jääneet vangiksi jäälle. Tuntuu hyvältä, että tein oikean päätöksen ja autoin, vaikka sydän löi kovaa pelosta. Jälkeenpäin sainkin kuulla, että paikalliset Kiuruvedellä olivat huomanneet tekoni ja kiittelivät lämpimästi suomalainen yhteisöllisyys on jotain erityistä, ja saan siitä voimaa. Toivottavasti kauriit oppivat olemaan varovaisempia ensi talvena, kun järvi taas jäätyy. Tämä päivä jää mieleeni pitkään.
– Kaisa KoskinenKevään tullen, kun jää alkoi sulaa ja ensimmäiset sinivuokot kukkivat metsän reunassa, palasin rannalle ja mietin kauriiden kohtaloa. Yhtäkkiä kuulin risujen rapsahduksen kolme tuttua siluettia kurkisti puiden takaa, pysähtyi hetkeksi ja katsoi suoraan minuun. Niiden katseessa oli jotain tuttua, hiljaista kiitollisuutta, ja hetken ajan tunsin kuuluvani tuohon maisemaan paremmin kuin koskaan.
Se muistutti, että rohkeudet pienet teot voivat merkitä luonnolle paljon. Sillä hetkellä päätin, että seuraavasta talvesta lähtien pidän mukana jääraudan ehkä minua tarvitaan uudelleen. Järven hiljaisuus ja kauriiden varovainen paluu metsään jättivät sydämeeni rauhan, joka kantaa pitkälle ja lämmittää vielä pimeinäkin iltoina. Ja niin jatkui arki Kiuruveden helmikuussa: luonto, ihmiset ja eläimet kaikki omalla tavallaan sidottuna toisiinsa, vahvemmin kuin jää koskaan voisi sitoa.
