Kuule, mun on ihan pakko kertoa sulle yksi juttu, jonka kuulin oikea muistutus siitä, ettei elämässä kannata leijua liian korkealla. Tarina alkaa Espoossa, siellä missä ne valtavat omakotitalot seisoo rivissä kuin kuninkaallisten rivistö.
Kaikki starttasi yhtenä sateisena lauantaina, kun Sirkka-Liisa sellainen sympaattinen, kokenut rouva, aina käytännöllinen villakangastakki päällä oli matkannut Turusta asti junalla kaksi tuntia tuomaan tyttärelleen vähän oman kasvimaan antimia. Repussa oli ihan tuoreita perunoita, punajuuria, tilliä ja vaikka mitä. Mutta mitä tästä sai kiitokseksi? No, ovella seisoi Jari, isännän elkeet ja silmillä aurinkolasit, vaikka aurinko vaan piileskeli pilviverhon takana.
Mä sanoin jo viime viikolla, Sirkka-Liisa, että me ei haluta sun roudattuja mummon vihanneksia, sähisi Jari ja huitaisi kohti bussia.
Samassa Aino, Sirkka-Liisan tytär, ehti ulos, kun näki miehensä patistavan hänen äitiään portin taakse.
Äiti! Älä kuuntele sitä, huudahti Aino ja astui väliin.
Jari pyöritteli silmiään, nosti pikkutakin kaulusta ja tiuskaisi: Se mummo tekee meidän imagolle huonoa. Sano sille, että lähtee ennen kuin naapurit näkee.
Mun tekee niin mieli nauraa, mut Aino ei kyllä jäänyt sanattomaksi. Sen ilme vaihtui aivan täysin; ei ollut enää se rauhallinen puoliso, vaan määrätietoinen business-nainen. Se käveli suoraan Jaria kohti ja sano kylmällä äänellä:
Se mummo paiski kolmea duunia, että minä sain säästettyä tähän taloon käsirahan. Sä vaan sattuit naimaan mut hyvään aikaan.
Ja mitä se seuraavaksi tekee? Tökkää Jarin taskuun, nappaa siitä komean Volvo XC60:n avaimet ja paiskaa ne portin yli suoraan ojaan.
Hae ne, tokaisi Aino ja käänsi selkänsä.
Jari seisoi siinä, suu auki. Sillä hetkellä naapuritalon väki vähän raoitti verhoja, ja useampikin jäi parvekkeille kattomaan, miten herra isoherra nyt tästä selviää.
Mitä helvettiä sä oikein teet? se ulisi, mutta Aino auttoi äitiään sisälle.
Aino katsoi miestään tarkasti ja sanoi matalalla äänellä:
Se Volvo on firman nimissä. Talo on mun nimissä. Sun puku ostettu mun kortilla. Sä voit palata maan pinnalle ja oppia vähän nöyryyttä.
Aino, ei tarvitse mulle suuttua, kuiskasi Sirkka-Liisa rauhallisesti. Mä voin mennä, jos tää helpottaa teidän oloa.
Sä et mene mihinkään, äiti. Tuut sisälle, juot kahvia ja maistat mun piirakkaa. Jari saa nyt valita: käy etsimässä avaimet ja pysyy yön hotellissa, kunnes tulee järkiinsä, tai mä laitan eropaperit vetämään huomenna ja tilit on kiinni.
Jari jäi hetkeksi miettimään ja näki naapurien paheksuvat katseet. Seisoi siinä hetken, katsoi Sirkka-Liisaan joka vain lempeästi hymyili, vaikkei olisi tarvinnut ja livahti sitten ulos portista etsimään autonavaimia märästä heinikosta.
Sillä aikaa keittiössä Ainolla ja Sirkka-Liisalla oli ihan oma hetki menossa. Aino puristi äitinsä käsiä ja melkein itku kurkussa sanoi, että oli antanut kiireiden viedä, unohtanut mistä oikeasti on tullut.
Näistä perunoistakin tehdään maailman paras salaatti, sanoi Sirkka-Liisa ja yritti keventää tunnelmaa. Jari tykkäisi näistä, jos vaan maistaisi.
Tunti siinä meni. Sitten Jari palasi, kengät kurassa ja pöksyihin asti märkänä, kädessä ne samat avaimet. Käveli alakuloisena keittiöön, missä pöytä notkui Sirkka-Liisan kasviksista tehdyistä ruuista.
Istu alas, sanoi Aino lyhyesti.
Jari istui alas, eikä yrittänytkään sanoa vastaan. Eka kertaa vuosiin hän katsoi anoppiaan silmiin ja sanoi hiljaa:
Anteeksi, Sirkka-Liisa.
Ja tiedätkö, Aino ei todellakaan avannut Jarin käyttöoikeuksia pankkitileihin heti seuraavana päivänä. Jarin oli pakko mennä oikeisiin töihin ja näyttää, että pärjää omillaan, ennen kuin sai luottamuksen takaisin.
Tätä tarinaa en ihan heti unohda. Tärkein opetus:
* Älä koskaan häpeä omia juuriasi tai vanhempiasi.
* Rahalla voit ostaa katon pään päälle, muttet ihmisarvoa.
* Joskus pitää tuoda ihminen rytinällä alas pilvilinnoistaan, että se näkee mikä oikeasti on tärkeää.
