Mieheni köyhä mummo testamenttasi talonsa miehelleni – kun avasimme hänen vaatekaappinsa, emme voineet uskoa silmiämme.

Mieheni vietti lapsuutensa kesät hänen isoäitinsä luona Pohjois-Karjalassa. Isoäiti ei koskaan pitänyt sitä minään, vaikka hänellä oli omiakin kiireitä hänellä oli nimittäin pieni yrtteihin keskittynyt yritys, jonka tuotteita hän myi apteekkeihin ympäri maakuntaa. Mieheni ei tarkalleen tiedä, miten isoäiti kaiken järjesti, mutta muistaa, että se oli siihen aikaan harvinaista ja että isoäiti ansaitsi paljon enemmän kuin moni muu tuolloin. Isoäiti oli omalaatuinen ihminen. Hän rakasti pojanpoikaansa ja tarjosi ruokaa runsain mitoin, mutta taskurahaa huvituksiin ei irronnut. Kaikki kuvittelivat, että isoäiti säästi jotakin varten. Hänellä oli kotonaan suuret kaapit täynnä pieniä lokeroita, jotka kaikki pysyivät visusti lukittuina.
Pienenä mieheni oli usein utelias, mitä lokeroissa oli, mutta isoäiti vain totesi, että ne liittyvät hänen työhönsä. Myöhemmin talouselämä muuttui, uusia yrittäjiä tuli mukaan ja kilpailu kasvoi liian kovaksi. Silloin isoäiti siirtyi auttamaan ihmisiä parannustaidoillaan, eikä hän ottanut maksua palveluistaan. Hänen luonaan kävi varakkaita ihmisiä Helsingistä ja muualta, mutta isoäiti itse eli vaatimattomasti: vanhat harmaat villamekot ja yksinkertaista ruokaa joskus tuskin mitään. Me veimme aina tuliaisina ruokakasseja, mutta hän torjui ne lempeästi, sanoen ettei häntä pidä hemmotella. Isoäiti oli tottunut vaatimattomuuteen, eikä kaivannut ylellisyyttä.
Kun isoäiti kuoli, hän jätti talonsa miehelleni. Kun menimme hoitamaan perunkirjoitusta, löysimme hänen ruokavarastostaan uskomattoman määrän syötävää mutta kaikki oli jo mennyt vanhaksi. Kävi ilmi, että tyytyväiset asiakkaat olivat vuosien varrella tuoneet lahjaksi ruokaa, jota isoäiti ei ollut koskaan käyttänyt. Mutta suurin yllätys odotti meitä, kun avasimme asuntoa täyttäneet kaapit: niissä oli kasoittain 1990-luvun kalliita tavaroita eräänlainen ajan kapseli harvinaisuuksia. Tavaraa oli enemmän kuin osasimme kuvitella. Emme koskaan ymmärtäneet, miksi isoäiti halusi sitoa rahansa tavaroihin, jotka ajan myötä kuitenkin menettävät arvonsa.
Elämässä oppii: joskus suurin rikkaus ei olekaan raha tai omaisuus, vaan tyytyminen siihen, mitä on ja kyky antaa muille ilman halua ottaa itse vastaan.