Uskon, että tämä tilanne tulee aiheuttamaan paljon hämmennystä seuraajieni keskuudessa. Häpeän itseäni ja omia ajatuksiani. En kuitenkaan pysty hillitsemään itseäni heti kun yritän kuvitella, mikä perhettämme lähiaikoina odottaa, tekisi mieli itkeä ja uppoutua synkkyyteen. Taidan vajota jonkinlaiseen masennukseen. Olemme olleet naimisissa jo yli kaksitoista vuotta, molemmat käymme töissä ja meillä on kaksi lasta.
Anoppini on ollut pitkään sairas. Hänellä on nivelrikkoa ja diabetesta. Koska hän on ylipainoinen, hänen on vaikea liikkua edes pienessä kerrostaloasunnossaan. Hän asuu yksin, mikä tekee arjesta haastavaa. Anopilleni on vaikeaa huolehtia itsestään, laittaa ruokaa tai siivota. Joka viikko minä ja mieheni viemme hänelle ostokset, minä siivoan hänen kotinsa, laitan ruoat valmiiksi viikoksi ja autan häntä peseytymään. Olemme tottuneet näihin viikoittaisiin retkiin. Toki joskus työ vie kaiken ajan eikä ehditä käydä, mutta tämä tapahtuu harvoin.
Rakastan todella anoppiani. Hän kasvatti poikansa yksin, teki valtavasti töitä hänen eteensä ja uhrasi oman onnen (jäätyään leskeksi 45-vuotiaana, hän ei koskaan mennyt uusiin naimisiin). Hän myös auttoi meitä taloudellisesti. Hänen ansiostaan saimme maksettua kaikki eurot viimeistä asuntolainaamme varten. En voisi kieltäytyä auttamasta häntä, en missään tapauksessa. Mutta mieheni sanoi hiljattain, että joulun jälkeen hänen äitinsä muuttaisi meille asumaan. Koko palvelusmatka hänen luokseen ei olisi enää tarpeen, hoito helpottuisi ja mieheni voisi olla huolettomampi.
Ymmärrän hyvin mieheni näkökulman, mutta samalla mieleeni nousee kuva siitä, miten elämämme muuttuisi perheenä. Asuntomme on kolmio Helsingissä. Minä ja mieheni asumme yhdessä huoneessa, ja lapset ovat jakaneet kaksi muuta. Jos anoppi muuttaa luoksemme, hän saa toisen huoneen. Lapset tulevat riitelemään, sillä molemmat haluavat oman tilan. Häpeän tunnustaa tätä, mutta näen anoppini taakkana hartioillani. Mitä te tekisitte tällaisessa oudossa tilanteessa? Kertokaa mielipiteenne…
Jossain sumun ja talvi-illan rajalla asunto tuntuu joskus kutistuvan, seinät sulavat ja huoneet vaihtavat paikkoja, kun ajattelen tulevaisuutta. Lapset muuttuvat välillä revontuliksi, anoppi on kuin suuri lämmin villavaippa, mutta samalla painava, tekee liikkumisesta raskasta. Tullaanko kaikki mahduttamaan samaan unelmaan, samaan asuntoon, vai hajoaako tämä kaikki hiljaiseksi pakkaseksi? Yritän puhua tästä, mutta ääni katoaa lumihiutaleisiin ehkä tekin tunnistatte tämän tunteen.
