Kuule, nyt kun mulla on hetki, täytyy jakaa sulle tämä viime viikonlopun farssi ihan Reissu-Rutinoilla tätä settiä voi muistella!
Oltiin siis meidän mökillä Järvenpään liepeillä. Mä rehkin marjapuskien kimpussa, multaa joka paikassa, paidasta märkänä, kun yhtäkkiä portin takaa kuuluu Kirsin, Alvarin äidin, heleä ja komentava ääni:
Ai että, ovet lukossa ja vieraat ulkona! Avatkaa nyt portti, me tultiin tänne hyvällä tuulella ja tuliaisin! Täällä on lukitumpi kuin Vankilassa!
Avasin portin enhän mä voinut teeskennellä, etten kuule. Olavi, mun mies, seisoi verstaan vieressä, naama yhtä hämmentynyt kuin mulla, ja kuiskasi hiljaa, ettei ollut pyytänyt ketään vierailulle. No, siitä sitten astuivat pihaan: Alvarin äiti Kirsi, äänekäs kuin laulujoutsen keväällä, kukkamekossa ja jättihatussa. Mukana oli Olavin sisko Eira, täysin valkoisissa shortseissa ja tuore manikyyri. Eiran mies, Seppo, laiskasti venytteli ja availi autopakettia, josta paljastui juomakassit ja grillimässäys.
Kirsi huiskutteli jo hatulla ja hikoili:
Oi että täällä on kuuma! Katso nyt itseäsi, Ilona (siis minä), miksi olet niin likainen? Me haluttiin yllättää, kun Olavi ei vastannut puhelimeenkaan! Ajateltiin tulla aurinkoa ottamaan ja grillailemaan eikös tässä lähelläkin ole järvi?
Sisälläni kiehahti pieni kiukku. Tää mökki on mulle kuin pyhä paikka sain sen mummolta, ja olen vuosia laittanut joka pennin ja vapaahetken tähän savottaan. Olavi kyllä auttaa, mutta enemmän velvollisuudesta kuin innosta. Ja nämä kylään silloin vasta kun ruusut kukkii ja pakastin pursuaa hilloa.
Moi, Kirsi, tosi mukavaa että pääsitte, mutta me ollaan just tekemässä hommia, vastasin mahdollisimman rauhallisesti.
Seppo jo naurahti:
Töitä ehtii myöhemminkin, viikonloput on lepoa varten, Olavi, tuo se grilli ja ota pari olutta!
Eira kierrelti pihaa:
Hei, missä aurinkotuolit on? Ja onko vadelmia jo? Mulla on nälkä.
Vadelmat ei ole kypsiä vielä, ja tuolit on varastossa. Ne on vähän pölyssä, sanoin.
No, Olavi hakee ja pyyhkii ne, napautti Kirsi. Ilona, olisi hyvä, jos pesisit kasvosi ja laittaisit vähän kuntoon. Ei oo emännälle sopivaa näyttää multasokeelta. Ala vaan kattamaan pöytää, me ollaan nälässä. Tee salaattia ja leikkaa niitä kurkkuja ja tilliä. Miehet hoitaa lihan.
Kirsi istui vallan pehmeästi sille pajutuolille, jonka olin itselleni ostanut iltalukemista varten, ja silmäili pihaa.
Oletko huomannut, että ruoho aidan luona kasvaa liian pitkäksi? Olavi saa ajaa sen myöhemmin.
Katsottiin Olavin kanssa toisiamme meillä oli tarkka suunnitelma tuolle viikonlopulle: kaivaa uudet perunapenkit, maalata aita, purkaa kasvihuone. Multakuorma oli tilattu illaksi. Nyt yhtäkkiä mun pitäisikin olla keittiöpiika ja kaikki vain makailee.
Kai mulla napsahti.
Olavi, tuu tänne hetkeksi, sanoin ja vedin miehen syrjään kaivon luo.
Tiesitkö, että ne tulee?
En. Kunnolla en. Ne soitti aamulla ja kysy missä ollaan, kerroin että täällä, muttei mitään muuta! En mä osaa niitä poiskaan käskeä.
Ei tässä nyt tarvii kellään päätä kainaloon ottaa, totesi Olavi.
Ei tarvii, mutta tämä on mun mökki ja täällä ollaan mun ehdoilla, tiuskaisin. Jos nämä kerran haluaa ruokailla ja lomailla, niin mikäs sen parempaa kuin hyötyliikunta ulkosalla.
Marssin takaisin porukalle, raahasin varastosta kolme lapiota, haravat, sapa ja maalipöntön. Iskin ne vieraiden jalkoihin.
Jos kerran saavuitte ilman ilmoitusta, yhdistetään huvi ja hyöty: tänään pidetään kunnon talkoot!
Eira mulkaisi lapiota kuin haisevaa kalaa, mumisi:
Ei kai nyt sentään, minä haluan nauttia, en rehkiä.
Minä en ole mikään kokki-animattori vaan tulin tänne hommiin. Jos aiotte jäädä, auttakaa. Suomessa se sanotaan niin: joka ei työtä tee, sen ei syödäkään.
Kirsi seisoi jo keskellä tupaa omenaa pureksimassa suu auki.
Ilona, ei tässä nyt näin, me ollaan vieraina! Alvarin (Olavin) äiti ei rupea lapioimaan! Olavi, tee jotain, vaimosi yrittää ajaa meidät kuin lampaat ladosta!
Olavi tuli mun viereen, seisoi vaan hiljaa, ei puolustellut ketään.
Kirsi, tämä on Ilonan mökki. Hän on isäntä, minä olen jeesi. Teillä on valinnanvara: voitte auttaa ja grillata porukalla tai mennä kylän leirintäalueelle siellä on mökkejä ja kokit, täällä on työtä.
Siinä vaiheessa kaikki hiljeni kuin saunassa juuri ennen löylyä. Seppo pisti oluet takakonttiin, Eira marssi kiukkuisena autoon ja Kirsi heitti vielä perään, että vielä kadutaan tämä, eikä tulla enää ikinä.
Jäätiin siihen pihalle Olavin kanssa, hiljaisuus tuntui ihan mukavalta. Lähdin istumaan verannalle ja Olavi tuli viereen.
Onko sulla kaikki ok?
Nyt on, vastasin. Mietin jo, tuleeko tästä maailmanlopun riita.
Olavi hymyili.
Mä näin yhtäkkiä, miten paljon sä oot tehnyt täällä. Se, että jaksan tegnata lapiota sun kanssa, tuntuu oikealta.
Ja niin me viimein oltiin tiimi! Iltapäivällä, kun Olavi oli hikeä valuen kaivanut savikkoa ja mä toin hänelle kannun kotitekoista raparperimehua, mietin että hitto vie, tässä on mun arjen onni.
Myöhemmin Olavin puhelimeen pamahti viesti:
Kirsi kirjoitti, että ovat nyt siellä leirintäalueella, mökit kalliita ja ruoka huonoa. Ja että meillä ei ole sydäntä.
Mutta ainakin he saa levätä, vastasin nauraen.
Ja ilman meidän grillilihaa, totesi Olavi.
No se lähti heidän matkaan, mutta täällä on uutta perunaa, tilliä ja silakkaa, ja ennen kaikkea: hiljaisuus.
Kun ilta laskeutui, vedettiin aidat uusiksi ja keitettiin perunat. Voin sanoa mikään helsingin ravintola ei pärjää meidän peruna-silakkapadalle.
Sitten, arvaa mitä: muutama päivä myöhemmin, kun oltiin jo kaupungissa, Kirsi ilmestyi oven taakse, kasvoilla anteeksipyytävä hymy.
Saatanko tulla sisään?
Hän toi tuoreita kaalipiirakoita ja pyysi suoraan anteeksi.
Olin väärässä, ymmärtääkseni. Tämä mökki on sun valtakuntasi ja hyvä niin. En mä enää ilmoittamatta tule, ja Eiran kiukusta viis, kyllä nuoriso vielä oppii.
Joipa meillä sitten teehetki kahdestaan, vähän kiusaantuneena, mutta ystävyyden puolelle siinä käännyttiin. Rajat mökillä ei hajottaneet perhettä, vaan vahvisti sitä.
Nyt muuten lapiot seisoo varastossa ihan paraatipaikalla muistutuksena siitä, että on ihan ok puolustaa omia rajoja. Ja mikä tärkeintä seuraavalla kerralla, kun porukka halusi mennä mökille, ensin tuli viesti:
Hei, Ilona, päästäisitkö meidät käymään, ja mitä voidaan tehdä avuksi?
Sanoin, että tervetuloa, kunhan työt ja talkookahvit järjestetään yhdessä. Tässä se voitto on: mökki on meidän, ja yhteistyökin alkaa löytyä suomalainen tapa kunnioittaa toisen tilaa ja työtä.
