25. marraskuuta
Taidat taas unohtaa sulkea vaatekaapin oven. Vai kuvittelenko vaan?
Sanat leikkasivat makuuhuoneen hiljaisuutta terävämpinä kuin olisin halunnut. Mä seisoin keskellä huonetta, kädet tiukasti ristissä rinnan päällä ja tuijotin valkoisen kaapin avonaista ovea. Hyllyllä, missä tavallisesti alusvaatteeni ja kotivaatteeni olivat järjestyksessä, vallitsi nyt pieni mutta selvästi huomattava sekasotku. Satiiniyöpaidan helma roikkui lattialle asti.
Veikko istui sängyn laidalla puhelin kädessään ja huokaisi raskaasti ennen kuin nosti katseensa.
Kaisa, älä nyt heti ala. En ole koskenut sun kaappiin enkä ehtinyt vaihtaa edes vaatteita töistä tullessa.
Mä menin hitaasti kaapille, suoristin yöpaidan, suljin oven ja yritin tukahduttaa kasvavaa kiukkua. Tiesin tasan tarkkaan, että olin jättänyt kaiken siistiksi. Ja tiesin täsmälleen, kuka oli taas tullut laittamaan asiat vähän omalla tavallaan.
Sun äiti on taas käynyt täällä sillä vara-avaimella, sanoin tasaisella mutta kylmällä äänellä. Kuka muu täällä käy järjestelemässä, jos me ollaan poissa?
Veikko hieroi otsaansa, selvästi lopen kyllästyneenä vanhaan riitaan. Se oli alkanut heti, kun muutimme tähän uuteen avaraan asuntoon. Olimme ostaneet kämpän yhteisillä säästöillämme, ja minusta siitä oli ihan reilua kutsua sitä omaksi kodiksi. Mutta Veikon äiti, Irmeli, oli toista mieltä.
Kaisa, äiti kävi vain kastelemassa kukat. Kysyit itse viikko sitten niistä, kun se iso limoviikuna näytti nuupahtaneelta. Ehkä äiti vain halusi siistiä pölyt samalla. Se on sitä vanhan kansan auttamista pitää olla hyödyksi.
Kukat ovat olohuoneessa ja keittiössä. Makkarissa ei ole kasveja, vastasin nopeasti. Huomasin jo aiemmin, että joku oli siirtänyt mun passin pöytälaatikosta ja korurasiasta löytyi sormenjälkiä. Nyt joku penkoo alusvaatelokerotkin.
Veikko ei sanonut mitään. Hänellä tuli aina hiljaista, kun mun perustelut olivat liikaa. Hän oli jatkuvasti kahden tulen välissä, sillä Irmeli halusi yhä kontrolloida ainoan poikansa elämää. Kun Irmelille aikanaan annettiin vara-avain kaiken varalta, en osannut odottaa, että kaikki mahdollinen tapahtuisi nykyään vähintään kahdesti viikossa.
Mä en enää kestä tätä, sanoin hiljaa, vajosin kampauspöydän jakkaralle. Tuntuu kuin eläisin kameravalvonnassa. Viime viikolla mun lääkäripaperit oli siirretty ja nyt nämä kaappihommat. Se ei ole huolenpitoa vaan täydellistä kontrollia.
Puhun sille huomenna, Veikko sanoi ja kohotti kätensä rauhoittavasti. Lupaan.
Mutta mä tiesin jo, ettei näillä puheilla ollut arvoa. Veikko yritti kyllä, muttei ikinä voittanut Irmelin itkukonsertteja. Jos me joskus otettiin asia puheeksi, Irmeli veti päältä teatraalisen sydänkohtauksen, joi tippoja ja syytti mua kaikkein kamalimmasta. Lopputulos oli aina sama: Veikko pyysi äidiltään anteeksi ja mä jäin ongelmani kanssa.
Seuraava Irmelin vierailu tapahtui tietenkin heti viikonlopun alkuun. Hän lampsi lauantai-aamuna ovesta kuin omistaisi paikan, mukana muovikippoja täynnä lämmintä ruokaa.
Täällä sitä taas touhutaan jo aamukuudelta, Irmeli ilmoitti pirteänä. Paistoin teille lettuja ja tein rahkapiirakan. Veikko ei kerta kaikkiaan saa kaupasta hyvää, se vaatii kotitekoista.
Seurasin aamutakissani, kuinka Irmeli avasi kaikki keittiönkaapit ja tutki meidän ruokavarastot.
Kiitos Irmeli, totesin kuivasti. Käytiin kyllä eilen isossa kaupassa ja Veikko pitää siitä torin rahkasta, mitä ostan.
Torilla voi aina huijata, Irmeli tuhahti ja ryhtyi siirtämään meidän kahvipurkkia hyllystä toiseen. Täällä näyttää olevan paistinpannu rasvassa, ei yhtään järjestyksessä. Talossa pitää olla miehelle siistiä.
Mä purin hampaita yhteen. Sen pannut jätti Veikko itse siivoamatta mutta Irmeli ei olisi kuullut asiaa kuitenkaan.
Kahvipöydässä Irmeli oli oudon hiljainen. Silloin, kun Veikko poistui parvekkeelle vastaamaan töihin liittyvään puheluun, Irmeli nojautui eteeni.
Kaisa, toin teidän sähkö- ja vesilaskut tuossa päivänä eräänä satuin näkemään, että ostat valtavan kalliita kasvovoiteita. Näin kuitin sun yöpöydän laatikossa! Teillä on asuntolainaa, kannattaisi säästää sentti jos toinenkin
Punastuin kiukusta. Kuitti oli piilossa paksun kirjan alla sinne täytyi ihan etsimällä mennä.
Irmeli, ääneni värisi, mä tienaan ihan hyvin. Saan maksettua oman puoleni lainasta ja ostettua muutaman hyvän tuotteen. Mutta miksi te penkoitte mun yöpöytää?
Irmeli oikaisi selkänsä loukkaantuneena.
Penkoinko muka?! No jo on! Pyyhin pölyjä ja laatikko aukesi itsekseen. Paperi putosi siitä. Laitoinpa vain paikalleen! Miten sä voit syyttää äiti-ihmistä moinen?!
Ovi kolahti, kun Veikko palasi. Hän näki heti, että jotain oli taas tapahtunut.
Mitä nyt taas? hän kysyi.
Eipä tässä mitään, Irmeli pyyhkäisi silmiään. Sun vaimosi luulee, että minä nuuskin luvatta. Lähdenpä kotiin, täällä ei arvosteta.
Veikko katsoi moittivasti muhun päin, auttoi äitiä takkiin ja saattoi tämän hissille. Palattuaan hän istuutui raskaasti keittiöön.
Kaisa, miksi täytyy riidellä näin pienestä? Hän on vanha ihminen.
Ei hän vahingossa nähnyt mitään, kähisin. Hän kaivelee tahallaan. Dokumentit, vaatteet, kaikki mitä omistan. Alan ihan oikeasti pelätä jättää mitään kotiin mitä jos hän lukee mun lääkärinlausunnot, työmuistiinpanot?
Nyt liioittelet, Veikko vastasi, ei sillä ole pahaa tarkoitusta.
Se oli viimeinen pisara. Tajusin, ettei hän koskaan uskoisi, kilpailisipa mun ja äitinsä välillä vaikka maailmanmestaruudesta. Tarvittiin varmoja todisteita. Niinpä kehittelin pienen testin.
Kun Veikko lähti maanantaina töihin, kirjoitin kauniille paperille viestin. Olin ajatellut sanat läpi huolella, jokainen lause oli kuin harkittu siirto shakkilaudalla. Laitoin tekstin punaiseen kirjekuoreen niin huomiotaherättävään, ettei sitä voisi olla löytämättä jos vain kaapissa penkoisi.
Kätkin kirjeen makuuhuoneen vaatekaappiin, alimmalle hyllylle isoon pahvilaatikkoon, missä säilytin vanhat postikortit, valokuvat ja lapsuuden muistoja. Laatikkoon ei yksinkertaisesti päätyisi vahingossa: sinne pääsisi vain nostamalla hyllyt ja kumartumalla kunnolla kaapin perälle.
Odotuin kaksi viikkoa. Irmeli kävi vain kiireellä, eikä jäänyt tarpeeksi pitkäksi aikaa. Aloin jo uskoa, että ehkä aiemmat keskustelut olivat menneet perille.
Seuraava tilaisuus koitti sateisena sunnuntaina. Veikko vaihtoi eteisessä kattolamppua, minä pilkoin kasviksia keittiössä. Irmeli tuli taas ohi, pullat kainalossa.
Pienen kahvihetken jälkeen hän nousi pöydästä:
Käynpä vain pesemässä kädet, tuli tahmainen olo.
WC oli makkarin oven vieressä. Kuulin veden lorisevan, sitten äänen lakkasi. Ovi narahti ei ollut WC:n ovi.
Sammutin lieden, kuivasin kädet ja hiivin hiljaa eteiseen. Veikko seisoi edelleen jakkaralla lampun kanssa.
Tule, kuiskasin. Nyt.
Veikko seurasi mua kummastellen makuuhuoneen ovelle, joka oli raollaan.
Näimme Irmelin polvillaan kaapin edessä. Kaapin laatikot oli vedetty ulos lattialle, pahvilaatikko sylissä. Hän selaili rosahtavia postikortteja ja valokuvia, kunnes löysi pohjalta punaisen kirjekuoren. Hän avasi sen ja ryhtyi lukemaan.
Puristin Veikon kättä. Hän oli hämmästynyt, silmät suurina. Nyt viimein näin tapahtuvan omin silmin.
Irmeli kalpeni, kädet tärisivät. Hän luki tarkasti jokaisen rivin.
“Olet löytänyt tämän viestin, koska olet penkonut yksityisyyttäni. Toivon, että ymmärrät nyt, kuinka julkeaa on rikkoa toisten perheenjäsenten rajoja. Veikko saa lukea tämän hänellä on oikeus tietää, mitä teet täällä salaa. Toivon, että tämä opettaa sinua arvostamaan meidän perheen yksityisyyttä.”
Veikko astui sisään.
Äiti.
Irmeli hätkähti, tiputti kirjeen ja yritti nopeasti kasata valokuvia takaisin laatikkoon.
Voi Veikko etsinhän vain lankaa ja neulaa puuttui nappi paidasta.
Veikko nosti kirjeen lattialta, silmäili läpi ja katsoi sitten äitiään tiukasti.
Lanka ja neula ovat olohuoneen lipaston laatikossa, kuten tiedät. Olet korjannut sillä viime kuussa.
Sekoilin, vanhuus ja päässä pyörii Irmeli yritti vielä, mutta tällä kertaa puolustus murtui.
Ei enää, äiti. Näin kaiken. Sun ei pidä penkoa Kaisan (tai muidenkaan) tavaroita. Tämä on meidän koti, meidän perhe.
Veikko meni eteisen lipastolle, otti avainnipusta vara-avaimen ja piti sitä taskussaan. Palauta avain, Irmeli.
Irmeli seisoi pitkään hiljaa ja sitten heitti avaimen sängylle.
Jäänkö yksin, kun minua ei enää tarvita!
Hän paiskasi ulko-oven kiinni ja me laskeuduttiin hiljaisuuteen. Veikko istui voimattomana sängyn reunalle, kasvot käsien varaan painuneina. Menin hänen viereensä ja halasin varovasti.
Sori, Kaisa, hän sanoi matalalla äänellä. Olin aivan sokea.
Minä vain nyökkäsin, helpottuneena siitä, että asia tuli nyt todeksi yhdessä. Se ei ollut voitonriemua vaan rauhaa.
Irmeli pysytteli poissa viikkokausia. Hän kertoi kaikille sukuun kuuluville kuinka katkeroitunut oli ja kuinka ilkeä miniänsä oli. Veikko vastasi kohteliaasti, mutta ei antanut yhtään arvoa avain-kysymysyrityksille.
Viimein Irmeli myöntyi uusiin pelisääntöihin. Kun hän tuli Veikon syntymäpäiville, hän käyttäytyi kohteliaammin kuin koskaan ja pysytteli poissa makuuhuoneen ovelta.
Enää en pelännyt askeleita käytävällä tai avaimen kääntymistä lukossa. Tiesin, että meidän koti ja yksityisyys olivat nyt turvassa ja se punainen kirjekuori jäi talteen muistutukseksi siitä, että joskus paras tapa ratkaista tilanne on antaa toisen paljastaa itsensä kokonaan.
Tämän opin: suomalainen metsäkin kasvaa paremmin, kun puihin ei kajoa liikaa. Niin kasvaa koti ja parisuhdekin. Yksityisyys on oltava, vaikka kuinka olisi omasta verestä.
