Olen menettänyt haluni auttaa anoppiani, kun sain tietää, mitä hän oli tehnyt. Silti en pysty jättämään häntä yksin.
Minulla on kaksi lasta. Heillä on eri isät. Esikoiseni on tytär, Eevi, joka on nyt kuusitoista. Eevin isä maksaa elatusmaksut ja pitää jatkuvasti yhteyttä tyttäreensä. Vaikka hän on naimisissa uudestaan ja on kaksi lasta siitä avioliitosta, ei hän unohda Eeviä.
Poikani tilanne ei ole ollut yhtä helppo. Kaksi vuotta sitten toinen mieheni sairastui yllättäen, ja vain kolmen päivän kuluttua hän menehtyi sairaalassa. Siitä on jo aikaa, eikä asia tunnu vieläkään todelta. Edelleen joskus kuvittelen, että ovi käy ja hän astuu sisään, hymyilee minulle ja toivottaa hyvää päivää. Sen jälkeen itken koko päivän.
Kaiken tämän keskellä olen ollut hyvin läheinen ex-mieheni äidin, Ritvan kanssa. Hänelle mieheni oli ainoa lapsi, joten menetyksemme olivat samanlaiset. Pidimme yhtä, olimme toistemme tukena ja yritimme yhdessä selviytyä tästä vaikeasta ajasta. Soittelimme usein, vierailimme toistemme luona ja puhuimme jatkuvasti edesmenneestä miehestäni.
Jopa harkitsimme hetken yhdessä asumista, mutta Ritva muuttikin mielensä. Vuosia vierähti seitsemän vuotta hävisi kuin huomaamatta. Meille on aina ollut helppo jutella, olemme olleet kuin ystäviä.
Muistan, kun odotin poikaani, Ritva sivusi isyystestin ajatusta, vaikken ikinä saanut selvää miksi. Hän oli kai nähnyt jonkun television ohjelman, jossa mies huomasi vuosien päästä kasvattaakin vierasta lasta. Sanoin heti hänelle, kuinka typerää sellainen epäily on.
Jos mies epäröi, onko lapsi hänen, hänestä ei koskaan tule oikeaa isää, vaan korkeintaan viikonloppuisä!
Ritva vakuutteli kuitenkin uskovansa, että odotan juuri hänen poikansa lasta. Olin varma, että lapsen synnyttyä Ritva painostaa isyystestiin, mutta yllättäen mitään ei enää mainittu.
Tänä kesänä Ritva sairastui vakavasti ja hänen kuntonsa huononi nopeasti. Päätin, että hänen pitäisi muuttaa lähemmäs meitä. Löysin kiinteistönvälittäjän ja meinasimme ostaa hänelle asunnon.
Sitten Ritva joutui sairaalaan, ja kiinteistönvälittäjää varten tarvittiin hänen miehensä kuolintodistus. Ritva ei ollut kykenevä toimimaan itse, joten menin hänen asunnolleen etsimään paperit.
Etsinessäni oikeaa kansiota silmiini osui toinen dokumentti, joka herätti välittömästi huomioni. Se oli isyystesti. Siitä selvisi, että kun poikani oli ollut kaksikuinen, Ritva oli salaa teettänyt isyystestin, joka vahvisti lapseni isän.
Olin järkyttynyt. Kävi ilmi, ettei Ritva ollut koskaan luottanut minuun! Menin suoraan hänen puheilleen ja kerroin löytämäni. Nyt hän pyytää anteeksi sanoo katuvansa typeryyttään. Silti minua kalvaa petetyksi tulemisen tunne. Hän oli vaiennut kaikesta kaikki nämä vuodet!
En juuri nyt enää haluaisi auttaa Ritvaa. Tiedän kuitenkin, ettei hänellä oikeastaan ole ketään muuta. Enkä halua viedä poikaltani isoäitiä kokonaan pois.
Jatkan siis Ritvan auttamista, lapseni vuoksi. Mutta se lämmin luottamus, joka meillä oli, ei enää koskaan palaa.
