Menin naimisiin hyvin nuorena, sillä rakastin puolisoani suunnattomasti. Olimme seurustelleet neljä vuotta ennen kuin päätimme astua avioliittoon. Meille on ehtinyt kertyä paljon yhteisiä kokemuksia ja muistoja.
Olemme nyt asuneet yhdessä yli kuusi vuotta. Luotan täysin mieheeni ja myös itseeni. Puolisoni on lempeä, huolehtivainen sekä tarkkaavainen. Hän auttaa minua kodin askareissa aina, kun vain ehtii. Hän ei ole ehkä rohkein tai vahvin mies, eikä häntä voi komeaksi kehua, mutta hänen sydämensä on äärettömän lämmin. Hänellä on ainutlaatuinen kyky nähdä kaikessa hyvää, mikä antaa minullekin voimaa selviytyä vaikeista ajoista.
Silti hän on epäröivä eikä osaa millään tehdä suuria päätöksiä. Hän viihtyy mukavuusalueellaan eikä halua tarttua uusiin haasteisiin tai mennä elämässä eteenpäin. Lisäksi hän on ujo ja rehellinen loppuun asti. Kuuden yhdessä eletyn vuoden aikana hän ei ole juuri muuttunut.
Puolisoni ei pidä huolta itsestään eikä terveydestään. Pienikin muutos elämässä saa hänet jännittymään. Hän on melkein kymmenen vuotta vanhempi kuin minä. Olen vasta kaksikymmentäkuusi ja rakastan tätä elämää. Minulla on hyvä työ, olen ostanut oman auton, ja maksan myös asuntolainaa meidän kodistamme. Yksi ystäväni kysyi minulta vähän aikaa sitten: “Miksi sinä oikeastaan tarvitset häntä?”
Siihen hetkeen loppui oma onneni ja jäin miettimään: miksi minä todella tarvitsen häntä?
