Tiedätkö, mä menin naimisiin ihan nuorena intohimo ja rakkaus veivät mukanaan. Me seurusteltiin neljä vuotta ennen kuin mentiin naimisiin. Ollaan käyty läpi vaikka mitä yhdessä.
Nyt me ollaan asuttu samassa kodissa yli kuusi vuotta. Mä luotan mun mieheen ihan täysin, ja myös itseeni. Mun puoliso on tosi kiltti, huolehtivainen ja huomioiva. Hän auttaa mua aina kotitöissä. Mun mies ei ole se rohkein tai vahvin suomalainen en voi sanoa häntä komeaksi, mutta hänen sydämen hyvyys on jotain ihan ainutlaatuista. Hänen positiivisuus ja usko hyvään antaa voimaa kestää vaikeimpia hetkiä elämässä.
Silti hän on päättämätön ja ei oikein pysty tekemään isoja ratkaisuja, eikä halua astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle tai edetä elämässä. Hän on myös todella ujo ja korrekti. Hänen luonteensa ei ole muuttunut yhtään näiden kuuden vuoden aikana.
Hän ei oikein pidä huolta itsestään eikä terveydestään. Muutos pelottaa. Mun mies on melkein kymmenen vuotta mua vanhempi. Mä olen nyt kaksikymmentäkuusi, rakastan elämää, mulla on hyvä työ, ostin oman auton, ja maksan asuntolainaa meidän talosta. Yksi kaveri kysyi multa taannoin: “Miksi oikeastaan tarvitset häntä?”
Siihen päättyi mun oma onni, ja tässä mä nyt istun ja pohdin, että miksi oikeastaan tarvitsen häntä.
