Löysin ullakolta kirjeen ensirakkaudeltani, vuodelta 1991 sellaisen, jota en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Kun olin lukenut sen, kirjoitin hänen nimensä hakukoneeseen.
Joskus menneisyys pysyy hiljaa kunnes eräänä päivänä se ei enää pysykään. Kun vanha kirjekuori tipahti pölyiseltä hyllyltäni ullakolla, avautui elämässäni luku, jonka olin luullut sulkeneeni kauan sitten.
En etsinyt häntä, en todella. Mutta jollain ihmeellisellä tavalla, aina joulukuussa, kun koti pimeni jo ennen viittä ja vanhat vilkkuvat joulukynttilät paloivat ikkunalla kuten silloin kun lapset olivat pieniä, Kaisan muisto palautui mieleeni.
En koskaan varsinaisesti etsinyt häntä.
Se ei ollut tietoista. Hänen muistonsa tuli kuin männyn tuoksu. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin hän kummitteli yhä joulun nurkissa. Olen Matti, 59-vuotias tänään. Kaksikymppisenä menetin naisen, jonka kanssa luulin vanhenevani.
Ei siksi, että rakkaus olisi loppunut tai että olisimme riidelleet rajusti. Elämästä tuli vain äänekästä, kiireistä ja monimutkaista tavalla, jota emme olisi osanneet kuvitella, kun olimme ne avoimet, kaikkiin mahdollisuuksiin uskovat yliopisto-opiskelijat lupaillessamme toisillemme asioita katsomon alla.
Se ei ollut tarkoituksellista.
Kaisa Kaikki kutsuivat häntä Kaisaksi oli hiljainen mutta vahvatahtoinen. Häneen oli helppo luottaa. Hän oli niitä ihmisiä, joiden seurassa tunsi olevansa merkityksellinen, vaikka huone olisi ollut täynnä väkeä.
Tapasimme yliopiston toisena vuonna. Hän pudotti kynän, minä nostin sen. Siitä se alkoi.
Olimme erottamattomia. Meistä puhuivat kaikki kaveriporukassa, mutta kukaan ei oikeasti vihannut meitä emme olleet ärsyttäviä.
Me vain sovimme yhteen.
Tiesin sen.
Sitten tuli valmistuminen. Sain äitin soiton: isä oli kaatunut, hänen terveytensä oli muutenkin ollut heikko. Äiti ei pärjännyt yksin, joten pakkasin tavarani ja palasin kotiin.
Kaisa oli juuri saanut työpaikan järjestöstä, joka antoi hänelle tilaa kasvaa. Se oli hänen unelmansa, enkä voinut pyytää häntä luopumaan siitä.
Sovimme, että tämä olisi väliaikaista.
Jaksoimme viikonloppujen yhteisillä tapaamisilla ja kirjeillä.
Uskottelimme itsellemme, että rakkaus riittäisi.
Mutta valmistumisen jälkeen, aivan yhtäkkiä, hän katosi elämästäni.
Ei ollut riitaa, ei jäähyväisiä vain hiljaisuus. Toisella viikolla hän vielä kirjoitti pitkiä mustekynäkirjeitä ja seuraavalla viikolla ei enää mitään. Kirjoitin lisää, vielä yhden kerran se kirje oli erilainen. Kerroin rakastavani, että voisin odottaa, ettei mikään ollut muuttanut tunteitani.
Se jäi viimeiseksi kirjeeksi, jonka lähetin. Soitin jopa hänen vanhemmilleen kysyen, voisivatko toimittaa kirjettäni eteenpäin.
Hänen isänsä oli kohtelias, mutta etäinen. Hän lupasi antaa kirjeen Kaisalle. Uskoin häntä.
Uskoin todella.
Viikot kuluivat. Sitten kuukaudet. Kun vastausta ei tullut, aloin taivutella itseäni ajattelemaan, että hän oli tehnyt valintansa. Ehkä joku toinen tuli mukaan. Ehkä hän kasvoi minusta ohi. Tein, kuten ihmiset tekevät, kun elämä ei tarjoa päätöstä.
Jatkoin eteenpäin.
Tapasin Ainon. Hän oli täysin erilainen kuin Kaisa. Käytännöllinen, jalat maassa, ei haaveilija. Sitä ehkä tarvitsinkin. Seurustelimme muutaman vuoden, sitten menimme naimisiin.
Rakensimme rauhallisen yhteisen elämän kaksi lasta, koira, asuntolaina, vanhempainyhdistyksen kokoukset, retkiä mökille.
Ei paha elämä vain erilainen kuin odotin.
Jatkoin elämääni.
Valitettavasti neljäkymmentäkaksivuotiaana erosimme Ainon kanssa. Ei uskottomuutta, ei draamaa olimme vain kaksi ihmistä, joista oli tullut enemmän kämppiksiä kuin rakastavaisia.
Kaiken jaoimme tasan ja halasimme vielä kerran lakitoimistossa. Lapsemme, Oskari ja Siiri, olivat jo nuoria aikuisia ja ymmärsivät.
Onneksi he selvisivät ilman suurempia kolhuja.
Mutta Kaisa ei koskaan oikeasti hävinnyt mielestäni. Hän jäi. Joulun aikaan ajattelin häntä aina. Mietin, oliko hän onnellinen, muistiko hän ne lupaukset, jotka annoimme, kun emme vielä ymmärtäneet ajan kulkua, ja päästikö hän minut lopulta irti.
Joskus yöllä makasin kattona katsellen ja kuulin hänen naurunsa mielessäni.
Viime vuonna jotain muuttui.
Hän jäi mieleen tekemättömänä asiana.
Olin ullakolla etsimässä koristeita, jotka aina tuntuivat katoavan joulukuussa. Ulkona oli ollut niin pureva pakkanen, että sormet tuntuivat jäätyvän sisälläkin. Otin ylimmälle hyllylle pinotun vanhan vuosikirjan, kun hoikka, kellastunut kirjekuori tipahti kengälleni.
Kirjekuori oli kulmistaan rispaantunut. Oma nimeni luki siinä selväpiirteisesti hänen käsialallaan!
Vannon, etten edes hengittänyt hetkeen.
Hänen käsialansa!
Istuin lattialle, jouluseppeleiden ja rikkinäisten koristeiden keskelle, ja avasin kirjeen vapisevin käsin.
Päiväys: joulukuu 1991.
Rintaani puristi. Kun luin ensimmäiset rivit, jotain minussa särkyi.
En ollut koskaan nähnyt tätä kirjettä aiemmin, en koskaan.
Hetken mietin, olinko kadottanut kirjeen itse. Katsoin uudelleen kuorta se oli avattu ja suljettu uudestaan.
Rintaan tuli solmu.
Siihen oli vain yksi selitys.
Aino.
En tiedä, milloin hän sen löysi ja miksei kertonut ehkä siivotessaan törmännyt siihen, ehkä halusi suojella liittoamme, ehkä ei vain tiennyt, miten kertoa, että se oli ollut hänellä nuo vuodet.
Nyt sillä ei ollut väliä. Kuori oli vuosikirjan välissä, hyllyn takana, kirjassa, jota en ollut koskaan avannut.
Nyt sillä ei ollut enää merkitystä.
Jatkoin lukemista.
Kaisa kertoi vasta nyt löytäneensä viimeisen kirjeeni. Hänen vanhempansa olivat piilottaneet sen muun paperisälän sekaan, eikä hän tiennyt edes, että olin yrittänyt tavoittaa häntä. He olivat sanoneet, että soittoni tarkoitus oli sanoa hyvästit.
Että en halunnut tulla löydetyksi.
Oksennus nousi kurkkuun.
Hän kertoi, kuinka häntä patistettiin menemään naimisiin Tommin, perheystävän, kanssa. Hänen isänsä arvosti vakaata ja luotettavaa vävypoikaa.
Ei käynyt ilmi, rakastiko hän Tommia. Hän vain kertoi, että oli väsynyt, epävarma ja pettynyt, kun en koskaan tullut hänen luokseen.
Oksennus nousi kurkkuun.
Sitten tuli kohta, joka jäi kaikumaan mieleeni:
“Jos et vastaa tähän, oletan, että valitsit sen elämän jota halusit ja lakkaan odottamasta.”
Alareunassa oli hänen osoitteensa.
Istuin siinä pitkään, kuin olisin taas 20 ja sydän sirpaleina mutta nyt totuus oli käsissäni.
Laskeuduin alakertaan ja istuin sängyn reunalle. Otin läppärin ja avasin selaimen.
Pitkän aikaa
tuijotin vain tyhjyyteen.
Sitten kirjoitin hänen nimensä hakukenttään.
En odottanut löytäväni mitään. Oli kulunut vuosikymmeniä, ihmiset vaihtavat nimiään, muuttavat, pyyhkivät digitaaliset jälkensä. Mutta silti hain. En edes tiennyt, mitä toivoin.
“Voi helkkari”, sanoin ääneen, enkä melkein uskonut silmiäni.
Hänen nimensä löytyi Facebookista toinen sukunimi nykyisin.
Käteni pysähtyivät näppäimistölle. Tili oli yksityinen, mutta profiilikuva näkyi ja sydän jysähti.
Oli kulunut vuosikymmeniä.
Kaisa seisoi kuvassa vuoripolulla, vierellään mies, suurin piirtein minun ikäiseni. Hiukset olivat harmaantuneet, mutta se oli ehdottomasti hän. Hänen katseensa ei ollut muuttunut pehmeä pää kallistus ja lämmin hymy olivat ennallaan.
Tutkin kuvaa tarkemmin, sillä muuta ei profiilista nähnyt.
Mies hänen vieressään ei pitänyt kättä Kaisan kädessä. Ei mitään romanttista ilmeisesti, mutta vaikea sanoa.
He olivat mitä tahansa mutta sillä ei ollut väliä. Hän oli oikea, elossa, vain klik kaukana minusta.
Hänen silmänsä eivät olleet muuttuneet.
Tuijotin ruutua pitkään, mietin mitä teen. Kirjoitin viestin poistin sen. Kirjoitin uuden senkin poistin. Kaikki kuulosti liian yrittämiseltä, liian myöhäiseltä.
Sitten, ajattelematta sen enempää, painoin “Lisää ystäväksi”.
Ajattelin, ettei hän ehkä edes huomaisi. Ja jos huomaisikin, ehkä jättäisi huomioimatta. Ehkä ei edes tunnistaisi nimeäni vuosien jälkeen.
Kirjoitin uudestaan
Mutta viiden minuutin päästä pyyntö hyväksyttiin!
Sydän meinasi pysähtyä.
Seuraavaksi tuli viesti.
“Hei! Pitkä aika viime näkemästä! Mikä sai sinut lisäämään minut nyt?”
Istuin oudosti typertyneenä.
Yritin kirjoittaa, mutta luovutin. Kädet tärisivät. Sitten muistin, että voin lähettää ääniviestin. Tein niin.
Sydän hakkasi rinnassa.
“Moi Kaisa. Täällä ihan oikeasti Matti. Löysin sun kirjeen sen vuodelta 1991. En koskaan saanut sitä silloin. Olen tosi pahoillani. En tiennyt. Olen miettinyt sua jokainen joulu sen jälkeen. En koskaan lakannut miettimästä mitä tapahtui. Vannon että yritin. Kirjoitin. Soitin sun vanhemmille. En tiennyt että he valehtelivat. En tiennyt että luulet minun lähteneen.”
Lopetin tallennuksen ennen kuin ääni petti ja aloitin uuden.
“En koskaan halunnut kadota. Odotin myös sua. Olisin odottanut vaikka ikuisuuden, jos olisin tiennyt että olet siellä. Luulin vain, että sinä jatkoit eteenpäin.”
“Moi, Kaisa…”
Lähetin molemmat viestit, sitten olin vain hiljaa. Sellaista hiljaisuutta, joka painaa rintaan.
Hän ei vastannut, ei sinä iltana.
Nukuin huonosti.
Seuraavana aamuna, heti silmät avattuani, vilkaisin puhelinta.
Siellä oli viesti.
“Meidän täytyy tavata.”
Siinä kaikki. Mutta se riitti.
Nukuin huonosti.
“Kyllä”, vastasin. “Sano vain missä ja milloin.”
Hän asui neljän tunnin ajomatkan päässä, ja joulu oli lähestymässä.
Ehdotti pientä kahvilaa puolimatkassa. Neutraali paikka, vain kahvia ja juttelua.
Soitin lapsille ja kerroin kaiken. En halunnut, että he luulisivat minun jahdatessani haamuja tai että olin menettänyt järkeni. Oskari nauroi: “Isi, tää kuulostaa varmaan romanttisimmalta jutulta ikinä. Sun täytyy mennä!”
Siiri, aina realismiin taipuvainen, lisäsi: “Ole varovainen, jooko? Ihmiset muuttuvat.”
“Mutta ehkä me ollaan muutuettu suuntaan, joka nyt käy yksiin.”
Soitin lapsille.
Lähdin lauantaina. Sydän jyskytti koko matkan.
Kahvila oli hiljaisella kadunkulmalla. Olin kymmenen minuuttia etuajassa. Hän tuli viisi minuuttia myöhässä.
Ja siinä hän oli.
Sininen villakangastakki, hiukset kiinni. Katsoi suoraan ja hymyili, lämpimästi ja pelottomasti, ja minä nousin ylös ennen kuin tajusinkaan liikkuneeni.
“Moi”, sanoin.
“Moi, Matti”, hän sanoi samalla äänellä.
Ja siinä hän oli.
Halattiin, ensin varovasti, sitten tiukemmin aivan kuin keho muistaisi jotain, mitä mieli ei ollut vielä ehtinyt ymmärtää.
Istuimme ja tilasimme kahvit. Minulle mustana, hänelle kermalla ja ripauksella kanelia juuri niin kuin muistin.
“En edes tiedä, mistä aloittaa”, sanoin.
Hän hymyili. “Ehkä siitä kirjeestä.”
“Olen tosi pahoillani. En ikinä nähnyt sitä. Luulen, että Aino, ex-vaimoni, löysi ja piilotti sen vuosikirjan väliin. En tiedä miksi. Ehkä hän ajatteli suojelevansa jotain.”
“Ehkä siitä kirjeestä.”
Kaisa nyökkäsi. “Uskon sua. Vanhemmat sanoivat, että sinun pitää jatkaa elämää. Että sanoit, ettei mun pidä ottaa yhteyttä. Se mursi minut.”
“Soitin monta kertaa ja pyysin, että he antaisivat kirjeeni perille. En tiennyt, että sitä ei koskaan annettu.”
“He yrittivät ohjata elämääni”, hän sanoi. “Tommi oli heidän mieleensä. Hänessä oli tulevaisuutta. Sinä… noh, olit heille liian suuri haaveilija.”
Hän hörppäsi kahvia ja vilkaisi ikkunasta ulos.
“Meni miehelle naimisiin”, hän sanoi hiljaa.
“Arvasinkin”, vastasin.
Kaisa nyökkäsi.
“Saimme tyttären, Emilian. Hän on nyt 25. Erosimme Tommin kanssa 12 vuoden jälkeen.”
En tiennyt mitä sanoa.
“Menin myöhemmin vielä kerran naimisiin. Kesti neljä vuotta. Hän oli hyvä, mutta olin väsynyt yrittämään. Sitten lopetin.”
Katsoin häntä koetin nähdä vuodet väliltämme kasvoilla.
“Entä sinä?” hän kysyi.
“Menin Ainon kanssa naimisiin. Meille tuli Oskari ja Siiri. Ihania nuoria. Avioliitto toimi niin kauan kunnes se ei enää toiminut.”
Hän nyökkäsi.
“Entä sinä?”
“Joulu oli aina pahinta”, sanoin. “Silloin mietin sua eniten.”
“Minäkin”, hän kuiskasi.
Tuli hiljaisuus pitkä ja painava.
Kosketin hänen sormiaan pöydän yli.
“Kuka se mies on sun profiilikuvassa?” sain lopulta kysyttyä, peläten vastausta.
Hän naurahti. “Mun serkku, Eero. Työskennellään samassa museossa. Hän on naimisissa maailman mukavimman miehen kanssa, Leo-nimisen.”
Nauroin ääneen hartiat rentoutuivat.
Hän naurahti.
“Hienoa että kysyit”, sanoin.
“Toivoin että kysyt.”
Nojauduin eteenpäin, sydän pamppaillen.
“Kaisa uskaltaisitko enää antaa meille mahdollisuutta? Nytkin. Juuri siksi nyt, kun tiedämme mitä kaivataan.”
Hän tuijotti minua hetken.
“Luulin ettet koskaan kysyisi”, hän sanoi hiljaa.
Näin kaikki alkoi.
“Toivoin että kysyt.”
Hän kutsui minut jouluaatoksi kotiinsa. Sain tavata hänen tyttärensä. Hän tapasi minun lapseni kuukausia myöhemmin. Kaikki tulivat toimeen paremmin kuin uskalsin kuvitella.
Viime vuosi on ollut kuin paluu elämään, jonka luulin kadottaneeni mutta uusin silmin. Viisaampana.
Nyt kävelemme yhdessä ihan konkreettisesti. Lauantaiaamuisin valitsemme uuden metsäpolun, otamme kahvit termokseen ja kuljemme vierekkäin.
Puhumme kaikesta.
Kadotetuista vuosista, lapsista, arvistamme ja toivoistamme.
Viisaampana.
Joskus Kaisa katsoo minuun ja kysyy: “Uskotko, että löydettiin toisemme uudelleen?”
Joka kerta vastaan: “En koskaan lakannut uskomasta.”
Tänä keväänä menemme naimisiin.
Haluamme pienen, intiimin juhlan. Vain perhe ja muutama ystävä. Kaisa tahtoo pukeutua siniseen. Minä pehmeään harmaaseen.
Joskus elämä ei unohda sitä, mikä kuuluu loppuunsa se vain odottaa, että olemme valmiita.
Minä pukeudun harmaaseen.
