Lapsi syntyi tismalleen keskiyöllä. Juuri sillä hetkellä kun synnytyssalin digitaalikello vaihtoi vihreällä lepatuksella 23:59:stä 00:00:aan. Lääkäri ja kätilö vilkaisivat toisiaan silmät suurina, ja päivystävä lastenlääkäri nappasi kiireesti hiljaisen sinertävän vauvan syliinsä, laski hänet hoitopöydälle ja tarttui nopeasti imulaitteeseen. Lapsi ei hengittänyt. Synnyttäjä, pää hieman käännettynä, seurasi lääkärin touhuja lähes toivottoman välinpitämättömänä.
Onko se kuollut? Ei itke… pyörivät ajatukset hänen päässään, jonka täytti äskeinen, kaiken kattava tuska. Lopulta vastasyntynyt päästi ilmoille hennon, juuri ja juuri kuultavan inahduksen, joka hetki hetkeltä voimistui ja muuttui pian heleäksi itkuksi, joka kaikui yössä hiljentyneissä sairaalan käytävissä. Lääkäri, kätilö ja lastenlääkäri jäivät katselemaan vauvaa hiljaa ja tarkkaavaisina.
Tämä lapsi oli omalaatuinen Hänen selkärankansa kaarsi lapaluiden kohdalla oudosti muodostaen kaksi lähes symmetristä pitkänomaista kyhmyä, jotka jatkuivat miltei rintakehän puoleenväliin asti.
Miten tämä on mahdollista? toisti hämmästynyt lastenlääkäri. En ole koskaan, en ikinä nähnyt moista… Eihän tällainen voi olla totta Ei mitenkään
Kun Ainoon tuli aamulla lääkäri kertomaan hänen vastasyntyneen poikansa erityispiirteistä, Aino veti huulensa halveksuvaan irvistykseen: Vielä tuollainen vammainen Ei huh huh
Ei, kiitos Tehkää sillä mitä haluatte, minä en moista ota. En olisi edes tervettä halunnut ja nyt tällainen Tuokaa paperit, minä allekirjoitan luopumisen Niin Aino lähti ajallaan sairaalasta, kevyt, välinpitämätön ja huoleton, ja poika jäi sinne, tietämättömänä siitä, että hänet oli pettänyt se, jonka olisi pitänyt olla lähin ihminen hänelle.
Lastenkodissa hänet nimettiin Ilmariksi. Kyllä, juuri Ilmariksi, eikä miksikään muuksi. Hoitajat pukivat hänet väljään, väärän kokoisiin paitoihin, jotta hänen erityisyytensä ei niin kovasti hyppäisi silmille.
Ja vaikka hänen olemuksensa olisi ollut kuinka täydellinen tai veistoksellinen, hän olisi silti erottunut muista huutavista, kinastelevista ja alati jonkin arvostelun kohteena olevista lapsista. Hänen sinisissä silmissään oli jotakin ei-lapsellista vakavuutta, joita kehystivät pitkät tummat ripset.
Usein hän katseli ulos ikkunasta, kuunnellen tarkkaan jotakin sisällään, yrittäen tavoittaa ja ymmärtää jotain, jonka merkitys vielä harhaili tavoittamattomissa.
Erään kerran, kun kaksivuotiaiden lapset jonottivat käytävässä menossa johonkin tapahtumaan, Ilmari kuuli SEN. Osittain auki olevan johtajan huoneen ovesta kantautui musiikkia. Se ei ollut mitään tuttua lastenlaulua, joiden tahdissa he marssivat “kuin sotilaat”, heiluttaen arkoja käsiään ja nostaen kömpelöitä jalkojaan
Musikki muistutti tuulta. Lämmin, lempeä tuuli, joka nostaa sinut korkealle maan ylle, kantaa ja keinuttaa Siinä ei ollut sanoja, mutta se oli elävä sielu, joka syleili Ilmaria ja kertoi salaisuuksia, joita kukaan muu ei tarvinnut, vain Ilmari
Ilmari pysähtyi keskelle käytävää, aiheuttaen pientä kaaosta järjestäytyneessä jonossa, ja alkoi keinahdella musiikin tahdissa välittämättä toisten lasten törmäilyistä tai hoitajien turhista yrityksistä liikutella häntä.
Hänen pienessä päässään kaikki loksahti kohdilleen. Se, mitä hän oli kuumeisesti yrittänyt tavoittaa toisten itkujen seasta, tuulen huminasta ja kylpyhuoneen kaikuista se oli juuri tätä, hänen Musiikkinsa
Kaisa ja Mikko kiersivät kaikki lähiseudun lastenkodit. Kaisalla oli synnynnäinen sairaus, jonka vuoksi he eivät voineet saada omia lapsia.
He päättivät etsiä lapsen kodin ulkopuolelta. Mutta kurjuus Vanhempien kurssi käyty, paperit kunnossa, mutta edessä oli VALINTA Kuka olisi heidän lapsensa? Omia ei voi valita, niitä vain rakastetaan sellaisena kuin ovat, mutta täällä Sadoista kodin ulkopuolelle jätetyistä pienokaisista he eivät löytäneet sitä omaa, sitä oikeaa
Kädestä pitäen he lähestyivät lastenkodin aitaa. Hiekkalaatikolla lapset touhusivat, tytöt työnsivät vauvanukkeja rattaissa, tavallista pikkulasten leikkiä, täynnä naurua ja kiljuntaa.
Mutta yksi poika seisoi syrjässä liian pitkä takki päällään, kuunnellen tarkkana oksalla sirkuttavaa varpusta. Silloin Kaisan puhelin soi
Mozartin sävelet kaikui. Kaisa rakasti klassista musiikkia. Ja Ilmari hän havahtui, hänen silmänsä syttyivät kuin kirkas lamppu, ja hän alkoi keinua rauhallisesti musiikin tahtiin, aivan kuin tajuaisi täydellisesti rytmin ja tempon, eikä Kaisa tai Mikko kiinnittäneet lainkaan huomiota soivaan puhelimeen
He näkivät hänet. Oman poikansa. Sen sielun, joka loisti hänen katseessaan
Kyllä, tiedän, että lapsi on sairas, vammainen Kyllä, minä otan vastuun Kuntoutus? Toki
Kaisa vastaili väsyneenä johtajan loputtomiin ehdotuksiin ottaa joku toinen, terve lapsi. Lapsia ei valita… selitti hän, otan hänet, otan, maksoi mitä maksoi
Äiti? Ilmari, joka oli juuri noussut pianon ääreltä, painoi päänsä Kaisan kättä vasten. Miksi minä olen tällainen? Miksen ole niin kuin muut?
Kaisa silitti hellästi Ilmarin rosoista selkää. Ymmärrätkö, rakas, me olemme kaikki erilaisia Ulkoa ja sisältä Sinä, minä ja isä
Ja selässäsi, minä olen kertonut, siellä on siivet. Enkelin siivet. Ne eivät ole vielä avautuneet, mutta kyllä ne vielä aukeavat, varmasti
Hän sulkee pojan syliinsä ja suukottaa tämän lämpöistä tukkaa, sitten istuu pianon viereen ja he soittavat yhdessä, ja Ilmari soittaa niin, ettei moni aikuinenkaan pystyisi. Ja selän takana todellakin avautuvat siivet tosin ne näkevät vain Äiti, Isä ja Ilmarin suojelusenkeli, joka hymyilee hänen takanaan, kun musiikki virtaa, virtaa kuin laaja, voimakas virta ja keinuttaa onnellista Ilmaria mukanaanHetken ajan koko huone täyttyi sävelistä niin kirkkaista, että niissä oli taikaa kuin näkymätön tuuli olisi pyyhkinyt pois kaiken surun ja yksinäisyyden, joita Ilmarin elämässä oli ollut. Kaisan silmissä kiilsi ilo, joka oli vielä syvempi kuin musiikki; se oli uuden alun, perheen, ja ehdottoman hyväksynnän onnea.
Ilmari hymyili ensimmäistä kertaa vapaasti. Hän antoi kätensä liukua koskettimilla ja tunsi selässään kumman keveyden, kuin jotakin sisällä olisi vihdoin saanut tilaa kasvaa. Huoneen ikkuna oli raollaan; ulkoa kuului lintujen laulua, samaa, jota hän oli kuunnellut yksin hiekkalaatikon laidalla.
Nyt ne sävellet sekoittuivat hänen omaansa. Ilmari nosti katseensa ja huomasi uudenlaisen rauhan Kaisan kasvoilla. Hän ei enää kaivannut vastausta siihen, miksi oli erilainen sillä tässä hetkessä kaikki oli juuri niin kuin pitikin.
Ja kun ilta saapui ja tuuli kävi satunnaisesti heidän kotinsa ylitse, Ilmari nukahti ensimmäistä kertaa elämässään ilman pelkoa siitä, ettei hänen siipensä koskaan kantaisi. Siinä unen ja valveen rajalla, hän näki itsensä lentämässä korkealla, lempeässä myötävalossa juuri sellaisena kuin oli, rakastettuna ja vapaana.
