“Sinä lähdet näissä vaatteissa!” totesi mies. Mutta hänen itsevarmuutensa kääntyi itseään vastaan
Katkaisin lieden. Se tuntui tärkeältä, kun keitin juuri lohikeittoa, enkä halunnut sen kiehuvan yli.
Mikä, Mikko, nyt on? kysyin rauhallisesti.
Ei tässä mikään, vastasi Mikko. Et vain enää asu täällä. Asunto on minun, auto on minun, mökki on minun. Ja sinä… sinä lähdet niissä, joissa tulitkin.
Hän sanoi kaiken rauhallisesti, kuin lukisi työlistaa. Neljätoista vuoden avioliitto, ja nyt hän hääti minua ulos. Kuin pientä koiraa.
Oletko… tosissasi?
Täysin, hän vakuutti.
Hiljaisuus jäi meidän väliin. Puristin varovasti itseäni käsivarresta. Ei se ollut unta.
Jos nyt kuitenkin kertoisit, mikä minussa mättää? kysyin hiljaa.
Ei mikään mättää. Mä vaan… tapasin toisen. Laitan avioeron vireille.
Jalani pettivät ja istuin alas. Kroppa ymmärsi ensin, mitä tapahtuu. Mikko katsoi lattiaan, kasvot synkkinä, aivan kuin joku vanha metsäpöllö.
Mikko, kai me nyt puhutaan kunnolla? Neljätoista vuotta kuitenkin…
Ei ole mitään puhuttavaa! ärähti Mikko ja katkaisi minut. Ja jätä se ikuisuuksien keräilylevy soittamatta. Suomipeppi Sari Lahtinen on nykyisen pomoni tytär. Joten mitäpä tässä.
Sari… Niin, Mikon uuden firman johtajan tytär. Kaksikymmentäkuusi, hyvännäköinen, Instagramissa yli kolmesataatuhatta seuraajaa… Näin hänet kerran pikkujouluissa: kuvasi aina ruokansa ennen kuin söi sen ja maiskutti lusikkaa kameralle.
Nyt Sari oli iskenyt silmänsä Mikkoon. Ja Mikko halusi mennä hänen kanssaan naimisiin. Eikä rakkaudesta, vaan pelkästään uran takia.
Entä jos… ehdin aloittaa, mutta Mikko keskeytti:
Ei mitään “entä jos”! Sinulla ei ole mitään. Kaikki on minun. Neljätoista vuotta elätin sinua, riittää jo!
Totuus nimeltä tilikirja
Eihän se oikeastaan ollut niin. Olin ollut töissä Mikon toimistolla, kunnes hän käski minut irtisanoutumaan. Halusin pitää kotia kunnossa ja hoitaa yhteistä arkea.
Mutta eipä sillä ollut enää merkitystä. Mikko oli päättänyt.
Mitä ihmettä mä nyt teen? ajattelin.
Minulla ei oikeastaan ollut mitään omaa. Ei ollut ystäviä, jotka voisivat majoittaa, eikä säästöjäkään. Mutta… olihan minulla äiti.
Samana iltana soitin hänelle. Kaikki kutsuivat häntä Marketta-mammaksi, minäkin joskus. Hän vastasi heti, kuin olisi tiennyt että soitan.
Äiti, saanko tulla yöksi?
Tuu toki.
Siinä kaikki, ei ylimääräistä selittelyä. Äiti oli aina sellainen ensin toimitaan, sitten jutellaan.
Mamman mökki oli 120 kilometriä Turusta, sinisillä vuorilaudoilla koristeltu vanha talo, mutta vankka ja lämmin vielä.
Ikkunan alla kasvoi itsepäinen omenapuu, joka elokuussa pudotti happamia omenoita pihan täyteen kukaan ei kuitenkaan niitä halunnut.
Äiti oli ovella vastassa, päällään tuttu auringonkukkainen esiliina, tuoksuen pullataikinalta ja marjoilta. Hän halaa ja taluttaa sisään.
No, kerrohan nyt, sanoi kun istuimme keittiön pöydän ääreen.
Kerroin kaiken, miten Mikko tuli, antoi kolme päivää aikaa pakata, kertoi Sarista Äiti kuunteli vaisuna, ei keskeyttänyt.
Eli lähdet vain niissä missä tulitkin, äiti toisti kun olin lopettanut.
Juu.
Mutta entäs ne liisauslappuset?
En ymmärtänyt heti.
Mitkä liisauslappuset?
Autojen vuokraus ja pysäköinti Puistokadulla. Muistatko, ne onkin mun nimissä.
Olin tosiaan unohtanut. Tai oikeastaan en ollut koskaan kiinnittänyt huomiota siihen. Kun Mikko oli kunnallisella töissä, ei saanut olla liiketoimintaa omissa nimissään. Siksi kaikki pistettiin hänen appivanhempansa pöytäkirjoihin. “Mökkimummolle”, josta Mikko sanoi, että ei ymmärtäisi pankkilainaa vaikka näkisi sellaisen unessa.
Äiti avasi lipaston laatikon ja otti esiin kansiollisen papereita.
Laura, olen minä ekonomi. Nelkyt vuotta kunnan taloustoimistossa. Etkö luullut, että en olisi tajunnut mitä allekirjoitin?
Hän latasi pöydälle paperit sopimuksia, valtakirjoja, todistuksia kaikki siististi järjestyksessä.
Ja näin se menee, Laura. Perun valtakirjan heti huomenna. Lähdetään kaupunkiin yhdessä, hoidetaan kaikki kuntoon.
Seuraava viikko kului kuin sumussa. Äiti hoiti asian kuin kone, rauhallisesti mutta päättäväisesti. Ensin hän veti takaisin valtakirjat ja sitten kävi pankissa estämässä Mikon pääsyn tilille.
Varmuuden vuoksi hän juttti vielä vanhan luokkakaverinsa kanssa, joka pyöritti nyt Asianajotoimistoa. Kannoin tavarani äidille ja jäin sinne.
Mikko jätti avioerohakemuksen. Soitteli minulle joka päivä ja käski allekirjoittaa jotain papereita.
Kyllä mä, Mikko, kaiken allekirjoitan. Mutta en vielä.
Milloin muka?
Ensi viikolla.
Mikko suuttui, mutta suostui odottamaan. Sillä oli kiire Sarin kanssa hankki sormuksia, varasi ravintolaa, valmisteli häitä.
Äiti naureskeli: “Antaa mennä vaan. Mitä enemmän tuhlaa, sitä hauskempaa meille sitten.”
Ostajat löytyivät helposti naapurikadun autovuokrausyritys. Ne oli halunneet laajentaa pitkään, ja nyt oli hyvä tilaisuus.
Äiti tinki kovin kuin olisi tehnyt sitä koko elämänsä. Ja ehkä olikin kunnan taloustoimistossa ei sekään taida olla haitaksi.
Kaupat lyötiin lukkoon torstaina. Rahat tulivat tilille perjantaiaamuna.
Mikko sai tietää tästä lauantaina.
Hän ajoi pihaan ilmoittamatta, paiskasi portin auki niin että se kalisi. Äiti oli juuri keräämässä omenoita kompotiksi.
Mitä helvettiä te täällä touhuatte?! hän huusi niin että naapuripihan kanatkin säikähtivät.
Mitä mä muka touhuan, Mikko? äiti vastasi rauhallisesti.
Kaikki tuo oli minun! Mikon naama punehtui. Mun kaikki! Mä… mä raastan teidät oikeuteen!
Mistäpä syyttäisit? äiti kääntyi takaisin omenoihin. Siitäkö, että myin oman omaisuuteni?
Minkä oman?
Kaikki paperit on kunnossa, Mikko Petteri. Voit tarkistaa.
Minä vielä… Mikko lähti uhkaavaan askeleeseen.
Ai mitä? äiti kääntyi nopsaan, tuijotti anoppipoikaansa tiukasti silmiin.
Rehellisesti sanoen, en ollut ennen nähnyt äitiä sellaisena. Ei enää se kotimummo esiliinassa, vaan nainen, joka oli neljä vuosikymmentä hoitanut kunnan tilejä ja tuntenut kaikki temput.
Uhkailetko sä mua? kysyi äiti ja nyökkäsi minuun päin. Todistajan kuullen?
Hän otti puhelimen ja heilutti sitä Mikon edessä.
Kaikki täällä alusta asti.
Mikko hiljeni. Hän tiesi, mitä “väärä sana väärälle ihmiselle” virkailijapiireissä tarkoitti.
Teillä ei ollut oikeutta hän sopersi.
Oli, äiti laittoi kännykän taskuun. Kaikki minun. Kaikki papereiden mukaan. Ja sinä, Mikko Petteri, vetäisit vain vesiperän. Ei olisi kannattanut… Miksi oikeastaan?
Kymmenen minuutin päästä Mikko lähti.
Kuukauden päästä Mikko sai potkut. Sarin isä, se pomo, ei arvostanut häviäjiä. Ja Sari, kuulemma, nai lopulta jonkun maakuntavaltuutetun.
Me asumme vieläkin äidin kanssa samalla kylällä. Nyt meillä on uusi aita, muovi-ikkunat ja kunnollinen auto. Mikosta en jaksa ajatella, mihinpä siitä. Mitä kylvää, sitä niittää.
Mitäs sanot, oliko äiti aika sissi? Kommentoi ja paina tykkäys, jos oli!
