Ainoa asia, mitä olen elämässäni pelännyt, on äkäinen anoppi. Olin ollut aiemmin naimisissa. Mutta sillä kertaa taisin olla onnekas ex-mieheni oli kasvanut lastenkodissa, eikä hänellä ollut vanhempia. Sain olla rauhassa, kukaan ei tuominnut minua. Silti liitto ei kestänyt: olimme naimisissa vain viisi vuotta, ja haimme avioeroa minun aloitteestani.
Kun menimme naimisiin, opiskelin vielä yliopistossa. Vuosien aikana mieheni alkoi juoda, veloista kertyi iso kasa, ja vaimona ne lankesivat myös minun harteilleni. Jouduin jättämään opinnot kesken ja menemään töihin maksaakseni yhteisiä velkojamme.
Sain avioliitostani pelkkiä ongelmia. Eron jälkeen huokaisin helpotuksesta vihdoin elämä rauhoittui. Olin seuraavat kaksi vuotta yksin, kokosin itseäni hitaasti kasaan. Sitten tapasin Juhanin. Hän ei ollut koskaan aiemmin ollut vakavassa parisuhteessa tai naimisissa. Kaikki tuntui menevän nopeasti eteenpäin, ja hän kosi minua. Sanoin kyllä. Siitä ei mennyt kauaa, kun menimme tapaamaan hänen äitiään.
Heti asuntoon astuessani näin hänen äitinsä tyytymättömän ilmeen. Hän heitti minulle lyhyen hei ja katosi toiseen huoneeseen. En aluksi edes tajunnut, mikä vialla ehkä jokin minussa tai pukeutumisessani? Mutten ollut mitenkään silmiinpistävästi pukeutunut. Illallispöydässä anoppi katsoi minua pitkään ja oli vaiti. Sellainen katse sai oloni epämukavaksi. Ja kun aloin jo punastua, hän avasi suunsa.
Jaha, et siis ole edes valmistunut? Eli et tajua mistään mitään? hän tokaisi pilkallisesti, närkästyneenä. Olin hetken hiljaa, mutta vastasin lopulta rauhallisesti, hörpäten teetä. Koulutukseni on kesken, elämä vain sattui niin, mutta suunnitelmissa on yhä valmistua. Anoppi huokaisi kovaan ääneen. Niin justiinsa. Suunnittelet vaan, mutta milloin oikein alat olla vaimo? Milloin kasvatat lapsia, kokkaat miehellesi ja siivoat kotia? Suuri rouva siellä vain. Hän nauroi nenäkkäästi, otti vielä siemauksen teestä ja laski mukin pöydälle. Kerronpa sinulle, minun poikani ei tarvitse mitään tällaisia naikkosia.
Katson sinua ulkonäkö, kroppa, mutta järkeä ei sitten nimeksikään. Sillä hetkellä loukkaannuin syvästi. Nousin saman tien pöydästä ja menin vessaan. Itkin. Täysin vieras ihminen solvaa minua syyttä suotta, eikä mieheni sano mitään. Onneksi lähdimme pian pois. En halunnut mennä hänen luokseen enää koskaan. Mutta anoppi tuli siitä huolimatta meille ja yritti joka kerta nälviä tai satuttaa edes sanoillaan.
En heti hakenut apua, mutta lopulta menin puhumaan psykoterapeutille. Jo muutaman kerran jälkeen ymmärsin, että anoppi on tyypillinen manipuloija ja minä olin antanut hänen loukata, enkä puolustanut itseäni oman kasvatukseni takia. Seuraavalla kerralla, kun hän taas herjasi, pyysin häntä poistumaan kodistani saman tien. Emme ole sen jälkeen pitäneet yhteyttä, mutta en välitä, eikä Juhanikaan pidä sitä minään suurena menetyksenä.
