Loman aikana kylpylässä kirjauduin mukaan tanssi-iltaan. Romanttisia seikkailuja en etsinyt halusin vain päästä hetkeksi pois arjen oravanpyörästä, kuunnella elävää musiikkia ja liikkua vähän.
Sali oli täynnä ihmisiä, puheensorina sekoittui saksofonin sointiin, ja minä, kevyessä kesämekossani, tunsin oloni lähes teinitytöksi ensimmäisissä koulun tanssiaisissa. Silloin tunsin jonkun käden olkapäälläni.
Saanko luvan? kuului miehekäs ääni, ja käännyin hymyillen, valmis tanssimaan tuntemattoman kanssa. Mutta hän ei ollutkaan vieras. Tuijotin kasvoja, joita en ollut nähnyt neljäänkymmeneen vuoteen, ja aika ikään kuin pysähtyi.
Se oli Kari. Ensimmäinen poikaystäväni lukiosta, hän, joka aikoinaan raapusteli minulle runoja vihkon reunoihin ja saattoi minut aina kotiportille saakka.
Jalkani tuntuivat hyytelöltä. Kari? kuiskasin. Hän hymyili samalla veitikkamaisella tavalla kuin silloin, kun istuimme yhdessä koulun kivimuurilla. Terve, Kaisa, hän sanoi, aivan kuin olisimme tavanneet vasta eilen. Mennäänkö tanssimaan?
Astelimme parketille ja orkesteri alkoi soittaa vanhaa swingiä. Tanssimme kuin emme olisi koskaan lopettaneetkaan. Kari muisti yhä, että tykkään, kun partneri ohjaa varmoin mutta pehmein ottein. Minusta tuntui jälleen, että olen kahdeksantoistavuotias tyttö, joka uskoo, että koko elämä on vasta edessä.
Tauon aikana istahdimme salin nurkkapöytään. Ilma oli sakeana hajuvedestä ja lämpimistä ihmisistä. Luulin, etten enää koskaan tapaisi sinua, hän sanoi. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen elämä tempaisi mukaansa… Opiskeluja, töitä, muuttoja… ja yhtäkkiä on kulunut neljäkymmentä vuotta.
Kerroin hänelle avioliitostani, joka päättyi muutama vuosi sitten, lapsista, jotka elävät jo omaa elämäänsä. Hän puhui siitä, kuinka menetti vaimonsa kolme vuotta sitten ja kuinka yksinäisyys oli vaikea uusi tuttavuus. Kuuntelin, ja tuntui kuin aika ei olisi kulunut lainkaan yhä samoja puolisanoja ja yhteisiä naurahduksia, katseita, joissa oli ymmärrystä.
Kun orkesteri taas aloitti, Kari ojensi kätensä. Vielä yksi tanssi? hän kysyi, ja niin kului koko ilta tanssi tanssin perään, keskustelu keskustelun jälkeen. Molemmat tiesimme, ettei kyse ollut vain satunnaisesta kohtaamisesta kylpylässä. Tässä oli kyse jostain paljon suuremmasta.
Illan lopulla astuimme ulos terassille. Meren yllä leijui kevyt sumu ja lyhdyt heittivät yöhön lämmintä, kullanhohtoista valoa. Muistatko, että lupasin joskus, että tanssisimme yhdessä, kun olemme kuusikymppisiä? Kari sanoi yllättäen. Jähmetyin täysin. Olin unohtanut koko vitsin, jonka vuosikymmeniä sitten lausuttiin, silloin se tuntui niin kaukaiselta, melkein mahdottomalta. Ja nyt hän hymyili pidin lupaukseni.
Kurkkuani kuristi. Olin aina ajatellut, että ensirakkaudet ovat ainutlaatuisen kauniita juuri siksi, että ne päättyvät. Että jos ne jatkuisivat, ne menettäisivät taikansa. Nyt edessäni seisoi Kari harmaantuneena, silmäkulmat ryppyisinä ja minä näin yhä siinä nuoren pojan.
Palasin huoneeseeni sydän hakaten kuin kahdeksantoistakesäisenä. Tiesin, ettei tämä ollut sattumaa. Että joskus elämä antaa toisen mahdollisuuden ei siksi, että toistaisimme mennyttä, vaan jotta eläisimme sen todeksi, juuri niin kuin täytyy.
Siksi, kun Kari seuraavana aamuna ehdotti kävelyä meren rannalla, en epäröinyt hetkeäkään. Aurinko vasta kipusi horisontin takaa, maalaten veden kultaan ja vaaleanpunaiseen. Ranta oli melkein autio, vain lokit kaartelivat ja kauempana vanhempi pariskunta keräili simpukoita.
Kävelimme paljain jaloin, hiekka ja kylmät aallot jalkojen alla. Kari kertoi elämästään siitä, miten lukion jälkeen kohtalo heitti milloin minnekin, matkoista, jotka eivät tuoneet onnea niin kuin yksi hymy vuosien takaa. Kuuntelin ja tunsin, kuinka jokainen hänen sanansa hioi pois vuosikymmenten hiljaisuuden kerroksia välistämme.
Yhtäkkiä hän pysähtyi, poimi hiekasta pienen keltaisen kiven ja ojensi sen minulle. Tiesitkö, että lapsena uskoin, että nämä ovat paloja auringosta, jotka ovat pudonneet mereen, Kari sanoi hymyillen. Ehkä tästä tulee sinulle onnenkivi.
Suljin kiven käteeni ja tunsin sen lämmön, vaikka meri oli kylmä. Katsoin Karia ja näin hänessä sekä miehen että kouluaikojemme pojan se, joka sai silloin maailman tuntumaan yksinkertaiselta ja kirkkaalta.
Kävely kesti tunteja, mutta aika kului kuin silmänräpäyksessä. Palatessamme tuuli pörrötti hiuksiani ja Kari työnsi niitä pois kasvoiltani samalla liikkeellä, joka oli tuttu vuosikymmenten takaa. Silloin ymmärsin, etten halunnut pitää tätä kohtaamista pelkkänä nostalgisena hetkenä. Halusin antaa itselleni mahdollisuuden aidon, tietoisesti hyväksytyn, ilman pelkoa tulevasta.
Illalla, kun istuimme kylpylän terassilla, katselimme yhdessä auringonlaskua. Ei tarvittu suuria sanoja, vain hiljaisuus, jossa oli turvallista olla. Kari laski kätensä omalleni ja sanoi hiljaa: Ehkä elämä todella voi hymyillä toisenkin kerran. Ja minä, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, uskoin, että se voi olla totta.
Tämän kaiken jälkeen ymmärsin: joskus kannattaa luottaa siihen, että elämä brings mukanaan uuden mahdollisuuden ja on uskallettava tarttua siihen, kun se osuu kohdalle.
