Kun täytin kolmekymmentä, olin se nainen, josta aina sanottiin, että “koko maailma on avoinna sinulle”. Minulla oli vakituinen työ virastossa, oma vuokrakämppä Helsingissä, matkustin spontaanisti silloin kun huvitti ja viikonloppuisin lähdin kavereiden kanssa syömään, elokuviin tai tanssimaan.
Silloin seurustelin Tuomon kanssa, oltiin oltu yhdessä melkein viisi vuotta. Mutta aina kun hän mainitsi ajatuksen siitä, että joskus voisi vaikka hankkia lapsen, mulle meni kylmät väreet pitkin selkää. Sanoin rehellisesti, etten nähnyt itseäni vaippojen ja valvottujen öiden keskellä. Tuomo vaihtoi aiheen nopeasti. Olin niin keskittynyt säästämään, etenemään uralla, opiskelemaan, reissaamaan. Äitiys ei vain houkuttanut.
Kun olin 37, tapasin toisen miehen Jarin. Kuvittelin, että ehkä tässä voisi olla jotakin pysyvää. Mutta Jarilla oli lapsi aiemmasta liitosta, mikä tuntui mulle kamalan isolta vastuulta. Yhtenä iltana hän ehdotti yhteenmuuttoa, mutta sanoi suoraan, että toivoisi vielä joskus toista lasta. Pelästyin ja lähdin, lakkasin vastaamasta viesteihin, kunnes Jarillekin valkeni homman nimi.
Muistan kun siskoni Minna sanoi: Tulet vielä katumaan, että päästit hyvän miehen menemään, koska et halunnut olla äiti. Naurahdin vain ja ajattelin, että nyt kyllä liioittelee.
45-vuotiaana elin urani huippua. Sain ylennyksen, palkasta ei ollut valittamista, reissasin, ostin ekan oman auton, maalasin itse koko omakotitaloni seinät. Olin ylpeä siitä, mitä olin saavuttanut.
Samalla seurasin ystäviäni: heidän lapsiaan päiväkodissa, koulussa, urheilukisoissa, balettinäytöksissä. Mielessä kävi usein: Voi, mikä kaaos en minä kestäisi. Olin vakuuttunut, että minun elämäni oli paljon rauhallisempaa.
Kun täytin 52, Minna sairastui vakavasti ja joutui leikkaukseen. Hänen lapsensa oli koko ajan hänen vierellään vaihtamassa vuoroja, hoitamassa asioita, tuomassa ruokaa, auttamassa sairaalassa. Itse tunsin olevani täysin tarpeeton.
Ajattelin, että jos minä joskus olisin tuossa jamassa, ei olisi ketään, jota pyytää avuksi. Istuin hiljaa sairaalan odotusaulassa ja ensimmäistä kertaa mietin: Entä jos joskus minä olen se, joka makaa tuolla? Kuka minusta huolehtii?
Silloin ensimmäinen pieni katumus hiipi takaraivoon. Se oli hiljainen, mutta jäi pyörimään mieleen.
Kuusikymppisenä menetin äitini. Kaikki vastuut kaatuivat minun niskaani: paperityöt, hautajaisjärjestelyt, laskut, asunnon tyhjentäminen.
Siskon lapset auttoivat kyllä, mutta heilläkin oli omat perheet, kodit, työt. Nukuin sinä yönä yksin äitini vaatteiden keskellä ja tajusin ensimmäistä kertaa kunnolla sen, mitä en ollut halunnut myöntää:
Minulla ei ollut ketään, joka oikeasti tarvitsisi minua. Ei ollut ketään, joka tukeutuisi minuun. Ei ollut ketään, joka täyttäisi kodin hiljaisuuden.
Silloin mietin: Ehkä minusta kuitenkin olisi tullut hyvä äiti.
Sunnuntait tulivat raskaiksi. Siskot kokoontuvat perheineen: lapset, lapsenlapset, miniät, vävyt, kaikilla säpinää ja naurua. Minä istun hiljaa keinutuolissa, paikalla, mutta vähän sivussa. Ei siksi, että minua ulkopuolistettaisiin, vaan siksi, että minulla ei ole roolia siinä porukassa. Olen täti, sisko, mutta en koskaan äiti.
Joulut ovat kaikista vaikeimpia. Kaikki suunnittelevat omia sukujuhliaan. Minä olen aina vieras, en koskaan emäntä, en koskaan kenenkään elämän keskipiste.
Nyt, 67-vuotiaana, herään yksin, syön yksin, käyn kaupassa yksin, maksan laskut yksin. Ei se ole mikään tragedia, mutta se on fakta.
Jos voin huonosti, soitan taksin, menen yksin päivystykseen, istun odotushuoneessa käsilaukku sylissä, eikä kukaan kysele vointiani. Jos tulee suru, sitä ei huomaa kukaan. Jos jotain hyvää tapahtuu kuten se päivä, kun sain maksettua talon kokonaan ei ole ketään, jonka kanssa iloita.
Toisinaan jään seisomaan ikkunaan ja katson, kun naapurit saavat vieraita: heidän lapsiaan, lapsenlapsiaan. Minulla ei ole sellaisia. Ei ole ketään, jolle jättää aarteensa. Ei ketään, jolle voisi kertoa oman tarinansa.
En kadu sitä, että en taipunut yhteiskunnan paineeseen. Kadun vain sitä, että opin liian myöhään: elämä ei ole ikuista. On totta, että ihminen voi elää ihan miten itse haluaa mutta kun vuodet alkavat painaa, jäljelle jää vain yksi toive:
olisi joku, johon nojata silloin, kun oma voima ei enää riitä.
