Kun isäni poistui keskuudestamme, veli päätti, että minun on otettava kaikki hoidettavakseni eikä pidä kysellä liikaa. Hautajaisten jälkeen hän jätti isän asunnon avaimet eteisen pöydälle eteeni. Äiti istui olohuoneen sohvalla hiljaa. Pidättelin nivaskaa papereita enkä ymmärtänyt, milloin minusta tuli se, jonka pitää päättää kaikki.
Isäni lähti yllättäen ei ollut aikaa keskusteluille, sopimuksille eikä vastuiden jaolle. Veli asuu samassa kaupungissa täällä Helsingissä, mutta hän on aina sanonut, että työ on stressaavaa. Minä työskentelen tilitoimistossa ja minullakin on määräaikoja, mutta sillä ei tuntunut olevan merkitystä.
Jo kolmantena päivänä veli sanoi, että minä olen huolellisempi ja rauhallisempi, että minulle sopii hoitaa paperiasiat. Aloin käydä virastoissa ympäri Helsinkiä vein kopioita, alkuperäisiä, todistuksia. Jonotin vuoronumero kourassa, ja välillä veli soitti vain kysyäkseen, onko kaikki kunnossa. Usein hän ei tullut mukaan.
Äiti itki iltaisin, kun järjestelin isän vaatekaappia. Taittelin paidat yksi kerrallaan ja laitoin ne laatikoihin. Veli sanoi, ettei pysty mennä isän huoneeseen. Veli sanoi, että se on hänelle liian raskasta.
Minäkin istuin iltaisin pimeässä keittiössä, mutta seuraavana aamuna nousin ja jatkoin. Sitten tuli aika päättää, mitä isän asunnolle tehdään. Veli sanoi, että paras olisi myydä, ettei se rasita ketään.
Kysyin, missä äiti sitten asuisi. Veli sanoi, että äiti voisi muuttaa minun luokseni, koska minulla on tilavampi asunto täällä Kalliossa. Äiti oli hiljaa ja katsoi lattiaan.
Tajusin silloin, että veli oli jo tehnyt päätöksensä kyselemättä. Kun kokoonnuimme keskustelemaan, veli puhui hinnoista, välittäjistä ja aikarajoista. Minä kerroin, miten äiti herää yöllä ja etsii isää.
Veli huokaisi: Meidän pitää olla käytännöllisiä.
Se sana jäi kaikumaan päässäni. Olen käytännöllinen maksan laskuni ajallaan, suunnittelen budjetin. Mutta en voinut hyväksyä, että äiti on vain yksi menoerä.
Muutaman päivän päästä veli toi välityssopimuksen ja laski sen keittiön pöydälle, ojentaen kynän minulle. Kysyin, onko hän puhunut äidin kanssa. Veli sanoi, ettei äidillä ole voimia tällaisiin asioihin.
Katsoin äitiä, joka puristi pöytäliinaa nyrkissä. Työnsin sopimuksen takaisin veljelleni. Sanoin, etten allekirjoita ennen kuin äiti saa sanoa itse, mitä haluaa. Veli suuttui. Hän sanoi, että teen asioista aina monimutkaisia.
En korottanut ääntä, toistin vain, että tämä on isän ja äidin koti. Sen jälkeen veli lakkasi soittamasta joka päivä. Hän alkoi lähettää lyhyitä viestejä vain laskuista ja aikatauluista.
Äiti jäi asumaan luokseni toistaiseksi. Aamulla keitän kahvia ja jätän kupin pöydälle hänen eteensä. Äiti istuu pitkään ikkunan ääressä, katse ulkona.
Isän asunto ei ole vieläkään myyty. Jatkan sähkön ja veden maksamista, ettei niitä katkaista vaikka kaikki on euroissa.
Joskus mietin, näkeekö veli minut enää sisarena vai ihmisenä, jonka pitäisi kantaa raskaus hänen puolestaan. En halua riidellä veljeni kanssa. En halua myöskään pettää äitiäni.
Jään siihen väliin, papereiden kanssa ja tunteella, että jos vaikenen, kaikki päätetään ilman minua.
Onko oikein, että pysäytän myynnin, vaikka siitä tulee kitkaa veljen kanssa? Tänään opin sen, että joskus on uskallettava tehdä niin kuin sydän sanoo, vaikka muut eivät sitä ymmärtäisi.
