Sain saksanseisojan nimeltä Väinö kuukauden koirankouluttajakoulutuksen jälkeen. Tuo aika tiukka, kolmen vuoden ikäinen palveluskoira oli ehtinyt jo saada kolme omistajaa ennen minua. Aluksi Väinö oli tarkoitus laittaa rajatarkastukseen hommiin, mutta lopulta päätyi harjoittelijan käsiin. Ihme kyllä, kukaan ei ollut suostunut pitämään sitä, koska Väinö ei tahtonut totella käskyjä. Mietimme jo, että pitäisimme Väinöä vain tarhassa ja päästäisimme ulos vain silloin kun on pakko, mutta minulla ja vaimollani oli monta koiraihmisistä sukulaista, joten päätimme yrittää itse!
Aluksi, kun vein ruokaa, käytin lumikolaa saadakseni ruokakupin aitaukseen, etten ollut ihan varma Väinöstä.
Mutta tiedäthän, joskus koiransydänkin sulaa. Väinö muuttui paljon. Vuosi myöhemmin koiraa ei meinannut tuntea samaksi. Meidän nuorin poika oli tuolloin puolitoistavuotias. Olimme pihalla kevätsiivousta tekemässä tytär oli päiväkodissa ja pikkuinen mukana. Näky oli aika mainio: poika juoksi märillä kukkapenkeillä, ja Väinö seurasi koko ajan perässä, ja kun lapsi meni kumoon maahan, Väinö nappasi lempeästi takista ja nosti takaisin jaloilleen.
Vaimoni on täysin absolutisti. Mutta sen kerran, kun vanha työturvapäällikkö jäi eläkkeelle, viini virtasi kuin vappuna. Vaimoni jäi katsomaan tilanteen perään, mutta minä sain vastuulleni pitää järjestyksen yllä.
Kello oli jo yksitoista illalla, istuin kuistilla ja yritin tavoittaa vaimoani puhelimella turhaan. Huolestuin jo, että hän päätyisi joen toiselle puolelle ja ehkä tipahtaisi veteen, kunnes olin jo melkein pinkaisemassa avuksi. Silloin näin portin avautuvan Väinö talutti vaimoni kotiin, puoliksi nukkuvana, remmi tiukasti otteessaan. Väinö toi hänet suoraan kuistille, ja kun vaimo rojahti sohvalle, Väinö istahti viereeni ja katsoi minua siihen malliin kuin olisi väheksynyt koko hommaa. En olisi uskonut, että koirankatseeseen mahtuu niin paljon sarkasmia. Nolostelen yhä vaimoani siitä, miten Väinö hänet kotiin talutti.
