Kuule, ystäväni, mä haluan kertoa sulle yhden tarinan, joka on käynyt mielessä monta kertaa viime aikoina. Kuvittele Erkki, jonka kädet tärisi niin kovasti että hopeinen riipus tipahti hänen sormistaan suoraan lattialle kaikki pojan sanat tulivat Erkkiin kuin jääkylmä meri-aalto keskellä sydäntalvea. Ne vuosien aikana rakennetut korkeat muurit hänen sydämensä ympärillä sortui hetkessä, ihan tuhansiksi sirpaleiksi. Se hetki, kun Erkki tajusi, että hänen ilkeä toinen vaimonsa oli rakentanut systemaattisesti valheista valtavan verkon ja yrittänyt viedä Eevan paikan heidän elämässään, riisui hänestä kaiken sen rikkaan ja etäisen yrittäjän ulkokuoren jäljelle jäi vaan aivan murtunut mies, joka kaipasi vaimoaan ja poikaansa.
Erkki ei harkinnut hetkeäkään, vaan tempaisi pienen, palelevan poikansa syliinsä ja puristi tätä niin tiukasti kuin vain isä voi, kyyneleet valuivat esteettä Erkin poskille samalla kun poika viimein antoi päänsä laskeutua isän rintaa vasten. He jättivät taakseen sen häikäisevän, mutta kylmän kartanon ja Eevan paikan anastaneen naisen lopullisesti. Mukanaan oli vain vanha, luotettava Sanni, joka oli palvellut perhettä vuosikausia. Kolmikko lähti kiireellä merimökille, siitäkin oli jo vuosia kun siellä oli viimeksi elämän ääniä kuulunut.
Kun Erkki työnsi raskaan kellarin oven auki, hän näki rakkaan Eevansa höyhenenkevyen, mutta niin lempeän ja lannistumattoman vaikka vuodet olivat jättäneet jälkensä. Erkki lyyhistyi polvilleen, kyyneleet vierivät kuin keväinen sade. Eevan katse ei ollut katkera, vaan siinä välkehti suunnaton helpotus kun hän vihdoin sai halata miestä ja rohkeaa pientä poikaansa.
Se ilkeä nainen karkotettiin heidän elämästään, kului pois kuin sumu kevätaamuna. Yhdessä, siinä kyynelten täyttämässä halauksessa, Erkki ymmärsi, ettei hänen miljoonien eurojen firmoilla ja omaisuudella ollut mitään painoarvoa ilman oman perheen aitoa ja pyyteetöntä rakkautta.
Kevään edetessä heidän uusi elämä maaseudun vanhassa merenrantamökissä tuntui auenneen kirkkaan sinisen taivaan alla. Keittiössä leijaili tuoreiden omenapiirakoiden, kanelin ja lämmittävän kamomillateen tuoksu. Eeva istui leveällä, auringossa kylpevällä kuistilla, iso mummon tuolissa, itse kudottu villahuivi hartioillaan suojaamassa leudolta kevättuulelta tuttu ja turvallinen olo. Poika touhusi matolla Eevan jaloissa, onnellisena ja punaposkisena ruokkien valkoisia puluja, joita oli lennähtänyt askelmille.
Sanni, joka oli nyt kuin perheenjäsen, asetteli tuoreita, keltaisia narsisseja käsin maalattuun keraamiseen maljakkoon pöydälle. Erkki nojaili ovenpieleen rennossa, harmaassa villapaidassaan ja katsoi rauhan vallassa perhettään, joka oli vihdoin ehjä.
Sen kylmät ja kovat silmät, joihin vuosien murheet olivat jäädyttäneet kaiken toivon, loistivat nyt syvää tyyneyttä. Kaikki ne mustat vuodet huuhtoutuivat pois jäljelle jäi vain valo, lämpö ja loputon parantava rakkaus.
Kaverit, uskotteko te että äidin voima ja rakkaus voi kantaa vaikka myrskyn läpi ja lopulta johdattaa perheen valoon? Ootteko koskaan itse kokeneet, että joku suuri suru onkin yhtäkkiä muuttunut uskomattomaksi ihmeeksi, joka palautti toivon elämään? Keittäkää kuppi kamomillateetä, vetäkää villasukat jalkaan ja peiton alle, ja kertokaa mulle omat koskettavat tarinanne tuohon alas mä luen joka sanan suurella lämmöllä ja aidolla kiitollisuudella.
