Korjaa, niin auto on sinun, naurahti johtaja siivoojalle. Seuraavan minuutin kuluttua ei enää kukaan nauranut.
Siinä se nyt on, rekkakuski hyppää ulos ohjaamosta ja polkee tupakantumpin sammuksiin.
Moottori yskäisee viimeisen kerran ja vaikenee. Pressun alla puoliperävaunussa makaa kaksitoista tonnia tomaatteja, jotka neljän tunnin päästä pitäisi olla suuren marketketjun kylmiössä. Rekka seisoo vihannesvaraston lastauslaiturilla, tukien tien kaikilta muilta.
Pertti Armas, varaston omistaja, säntäilee konepellin ympärillä. Vieressä seisoo mekaanikko, kaksi kuskia ja kutsuttu korjaaja mies nahkatakissa, rannekkeena kultaketju.
Teemu, mikä on tilanne? johtaja tarttuu korjaajaa olkapäästä.
Moottori jumissa, sähköjärjestelmä kaput. Tarvitaan hinaus ja täydellinen remontti. Kymmentuntinen homma vähintään.
Mulla on sopimus pöydällä! Yksi moka ja kaikki loppuu!
Korjaaja kohauttaa olkapäitä ja kaivaa tupakkia taskustaan. Kuski tuijottaa kännykkää. Pertti Armas huutaa mekaanikolle, kuskeille, kaikille syyttäen valvonnan puuttumisesta, siitä että aina kaikki kaatuu hänen niskoilleen.
Eino-setä kävelee kauimmalta varastolta harja olalla. Vanhat villahousut, kumisaappaat, kasvoilla syvät uurteet. Hän on koko päivän kantanut laatikoita ja lakaissut pihaa työ, jota nuoret kuskit pilkkaavat, nimittäen häntä harjaprofessoriksi.
Eino astelee joukon luo ja katsoo hiljaa konepeltiä.
Armas, anna katsoa, sanoo hiljaa. Tässä menee viisi minuuttia.
Kaikki kääntyvät yhtä aikaa. Teemu nauraa ensimmäisenä, sitten alkavat kuskit.
Mitä nyt, ukko, aiot harjalla putsata konepellin?
Pertti Armas kurtistaa kulmiaan, mutta sitten jokin napsahtaa päässä viha, epätoivo, halu purkaa jollekin. Hän oikoo selkänsä ja sanoo kovaan ääneen, että kaikki kuulevat:
Tiedätkö mitä, Eino? Näin sovitaan. Jos korjaat viidessä minuutissa rekka on sinun. Siis tämä auto. Paperit tehdään, lupaan. Mutta jos et saa kuntoon vähennän palkastasi koko seisonta-ajan. Sovitaanko?
Joukko räjähtää nauruun. Joku viheltää, joku ottaa jo kännykän esiin kuvatakseen videota.
Nyt ukko rikastuu!
Anna mennä, professori, näytä taidot!
Eino nyökkää, nostamatta katseitaan. Hän laskee harjan, pyyhkii kädet villahousuihin ja ottaa taskustaan vanhan, halkeilleen ruuvimeisselin.
Irrottakaa akunkenkä, sanoo rauhallisesti.
Pertti Armas vielä virnuilee, kun Eino kiipeää konepellin alle. Teemu seisoo tupakka suussa, silmät sirrillä. Kuskit vilkuilevat jotkut jo säälikoivat vanhaa miestä, toiset odottavat, kuinka hänestä tehdään pilkan kohde.
Eino liikkui rauhallisesti mutta tarkasti. Kädet, täynnä arpia ja öljytahroja, toimivat itsestään yksi kontaktin kiristys, putken puhallus, sormien veto johdotuksen päällä. Nuoret kuvaavat, hihkuvat ja supattavat.
Kuski, käännä avainta, heittää Eino olkansa yli.
Kuski virnistää, mutta tottelee. Kääntää avaimen. Moottori yskäisee kerran, toisen ja alkaa laulaa. Tasaisesti, voimalla, ilman nykimistä.
Hiljaisuus on niin syvä, että kuulee, kun varis istahtaa hallin katolle. Minuutin päästä kukaan ei enää naura.
Teemu pudottaa tupakkansa. Pertti Armas avaa suunsa, muttei saa sanaakaan ulos. Kuski ohjaamossa tuijottaa mittaristoa kuin ei uskoisi silmiään.
Valmista, sanoo Eino ja pyyhkii kädet villahousuihin. Kontaktit hapettuneet, putki tukossa. Minuutin homma.
Hän nostaa harjan, lähtee pois. Pertti Armas seisoo kuin juurtuneena maahan.
Odota. Miten… mistä opit?
Eino pysähtyy, kääntymättä.
Kolmekymmentä vuotta työskentelin puolustusvoimien tehtaalla. Koko ajan rakettijärjestelmien parissa. Sitten tehdas suljettiin, 90-luvulla kaikki romahti. Vaimo menehtyi, asunto meni huijareille allekirjoitin paperit, en tajunnut silloin. Siitä asti olen pyörinyt näin.
Hän ottaa askeleen kohti varastoa. Pertti Armas ryntää perään, tarttuu olkapäästä tiukasti, muttei kovakouraisesti.
Odota. Olen tosissani.
Eino kääntyy. Johtaja katsoo häntä kuin näkisi ensi kertaa.
Rekkaa en tietenkään anna. Pidin päättömän lupauksen, myönnän. Mutta premie maksan silti lupasin, joten pidän sen. Kerro rehellisesti mitä tarvitset?
Eino nostaa katseensa. Katsoo johtajaa ensimmäistä kertaa suoraan kasvoihin.
En tarvitse rahaa. En osaa käyttää niitä. Mutta jos jotain saisit aikaiseksi tee kunnon verstas. Että laitteet eivät petä. Kaikki täällä on vähän huteralla pohjalla öljyjä ei vaihdeta, suodattimet täynnä likaa. Yksi kerta meni tuurilla, ensi kerralla ei enää.
Pertti Armas räpäyttää silmiään. Teemu kääntyy ja lähtee ulos, sanomatta hyvästejä. Kuskit hajaantuvat autoihinsa hiljaa.
No, sanoo johtaja lyhyesti. Verstaan teemme. Saat töitä siellä. Kunnon palkalla.
Eino nyökkää, nostaa harjan ja suuntaa varastolle. Kulkee yhtä kumarassa, yhtä hiljaa mutta nyt hänen takanaan seisoo joukko, joka on vaiti.
Viikon päästä varastolla on verstas ei hieno, mutta laitteet valitsi Eino itse. Pertti Armas panosti kunnolla, ei säästellyt. Ehkä omatunto painoi, ehkä vain tajusi, mitä on menettänyt vuosikausia.
Einoa kutsutaan nyt Eino Armas -nimellä. Nuoret kuskit, jotka kuukausi sitten pilkkasivat harjaprofessoria, jonottavat hänelle kysymysten kanssa kaasutinta vaivaa, kytkin temppuilee. Hän neuvoo lyhyesti, selkeästi, eikä koskaan turhaan jaaritellen.
Teemu-korjaaja ei enää vieraile varastolla. Pertti Armas irtisanoi sopimuksen ei enää tarvetta. Teemu yritti soitella, pyysi palauttamaan entiset, mutta johtaja sulki puhelimen ennen kuin ehti kuulla loppuun.
Eino jatkaa samoissa villahousuissa ja kumisaappaissa. Nyt harjan sijasta avaimet kädessä. Ja kun joku uusista yrittää vitsailla hänen olemuksestaan, vanhat työntekijät puuttuvat heti:
Älä nolaa itseäsi. Tuo mies on nähnyt enemmän kuin sinä unelmoit.
Pertti Armas kävi kerran verstaalla, kun Eino puuhasi rekan moottorin kimpussa. Seisoi ovella, katseli niitä samoja käsiä jotka hoitivat homman.
Eino, jos silloin ei olisi käynnistynyt olisin tosiaankin vähentänyt palkasta. Ymmärrätkö?
Eino ei irrottaudu työstään. Pyyhkii osan, laskee sen pöydälle.
Ymmärrän. Olit silloin vihainen ja peloissasi. Ihmiset sanovat kaikenlaista sellaisessa hetkessä. Minulla ei ollut mitään menetettävää. Huonommaksi ei voinut mennä.
Johtaja seisoo hetken, haluaisi sanoa jotain, mutta sanat eivät löydy. Kääntyy ja lähtee.
Joskus ihmiset kulkevat vuosia vieretysten, mutta eivät näe toisiaan. Katsovat vain läpi virkoihin, vaatteisiin, siihen mitä ollaan olevinaan. Ja ihminen seisoo vieressä odottaen, ei tunnustusta vaan tilaisuutta näyttää, että vielä osaa jotakin. Eino sai tilaisuutensa. Viisi minuuttia riitti muuttamaan kaiken ihmisten asenteet, oman elämän. Ei isosti, ei näyttävästi. Hän vain käynnisti moottorin.
