Koira oli jo luovuttamassa, valmis jättämään tämän kovan maailman taakseen…

Koira oli jo väsynyt elämään, se oli lähes valmis jättämään tämän kovan maailman…
Muistan, kuinka Aino asui monta vuotta pienessä mökissä yksinään, aivan kylän laidalla.
Kun ihmiset puhuivat, että hän elää yksin, hän vain naurahti.
Yksin?
No eiväthän!
Minulla on suuri perhe!
hän vastasi lempeästi hymyillen.
Kylän naiset myötäilivät, mutta Aino kun kääntyi selin, he vaihtoivat katseita ja pyörittivät päätään.
Mikä perhe?
Ei miestä, ei lapsia, vain eläimiä… Mutta juuri niistä nelijalkaisista ja siivekkäistä Aino oli rakentanut perheensä.
Hänelle oli aivan yhdentekevää, mitä muut ajattelivat.
Toisten mielestä eläimet olivat vain hyötyä varten: lehmä lypsettäväksi, kana munimaan, koira vartioimaan, kissa hiiriä pyydystämään.
Mutta Ainon talossa asui viisi kissaa ja neljä koiraa, ja kaikki sisällä lämpimässä, ei ulkona, mikä kirvoitti kyläläisissä ihmetystä.
He eivät kuitenkaan sanoneet ihmettelyään suoraan, ymmärsivät että Ainon kanssa väitellä oli turhaa.
Kaikki moitteet hän kuittasi naurulla: Älkää nyt, kadulla on tarpeeksi tilaa, kotona on kaikille lämmin.
Viisi vuotta sitten Ainon elämä muuttui hetkessä.
Hän menetti aviomiehensä ja poikansa, kun he palasivat kalareissulta ja heitä vastaan tuli raskas kuorma-auto valtatiellä…
Surusta selvittyään Aino ymmärsi, ettei voinut jäädä asuntoon, jossa jokainen nurkka muistutti rakkaista.
Oli liian raskasta kulkea samoilla kaduilla, pistäytyä tuttuun markettiin, nähdä naapureiden sääliä silmissä.
Puoli vuotta myöhemmin Aino myi kerrostaloasuntonsa ja muutti kissansa Vienon kanssa pieneen mökkiin Hämeen syrjäisessä kylässä.
Kesät hän vietti puutarhassaan ja talvisin työskenteli kunnan ruokasalissa.
Vähitellen hänen ympäriinsä keräytyi uusia eläimiä.
Joku nauroi asemalla, joku kulki navetan liepeillä odottaen ruokaa.
Niin Ainon perhe kasvoi yksinäisistä ja elämän kolhimista karvakorvista.
Ainon lämmin sydän paransi heidän haavojaan, ja eläimet vastasivat uskollisella rakkaudella.
Hän ruokki kaikki, vaikka välillä ruoka oli niukkaa.
Hän tiesi, ettei voi ottaa loputtomasti eläimiä, ja vannoi monesti enää ei yhtään uutta…
Mutta eräänä keväisenä yönä maaliskuu kääntyi talven viimeisiksi päiviksi: kokkareinen lumi peitti routaiset maat ja kylmä tuuli ulvoi yötä vasten.
Sinä iltana Aino kiirehti viimeiselle bussilleen kotiin päin.
Häntä odotti kaksi vapaapäivää, ja töiden jälkeen hän oli ostanut ruokaa itselleen ja eläimilleen, kantoi mukana myös syötävää kuntalan ruokasalista.
Salkut painoivat, niin ettei hän juuri katsonut ympärilleen.
Hän ajatteli vain kotinsa lämpöä.
Mutta sydän, kuin satuissa, oli herkempi silmiä: jokunen askel ennen bussia hän pysähtyi ja kääntyi.
Penkin alla makasi koira.
Se katsoi Ainoa suoraan, mutta sen silmissä oli tyhjyys, lasittunut katse.
Lumi oli jo peittänyt sen karvan, se oli selvästi ollut siinä kauan.
Ihmiset kulkivat ohitse kaulahuiviin kääriytyneinä, kukaan ei pysähtynyt.
Eivätkö ihmiset huomanneet? Aino ajatteli.
Aino tunsi, miten sisällä kaikki jännittyi.
Hän unohti bussin ja annetut lupauksensa, juoksi koiran luo, pudotti kassinsa ja ojensi käden.
Koira räpäytti silmiään hitaasti.
Kiitos, vielä elossa!
huokaisi Aino helpottuneena.
Nousehan nyt, rakas…
Koira ei liikkunut, mutta ei vastustanutkaan, kun Aino varovasti veti sen penkin alta.
Näytti siltä, ettei koira välittänyt enää mistään se oli valmis jättämään tämän kovan maailman…
Aino ei jälkeenpäin osannut sanoa, miten kantoi sekä painavat kassit että koiran asemalle asti.
Hän asettui kaukokaapin nurkkaan, hieroi ja lämmitti pientä, laihaa koiraa vuorotellen sen kohmettuneita käpäliä kämmeniinsä.
No niin, nyt heräillään, meidän pitää vielä kotiin päästä, hän kuiskasi.
Sinusta tulee viides koira perheessämme, tasaluku.
Aino kaivoi kassista kotitekoisen lihapullan, ojensi sen jäätyneelle vieraalle.
Aluksi koira käänsi pään pois, mutta hetken lämpeneytyään siltä kuin mieli muuttuisi: katse kirkastui, nenä värähti, herkkupala kelpasi.
Tunnin päästä Aino seisoi koiransa kanssa tien varressa, käsi pystyssä auton toivossa, sillä bussi oli jo mennyt.
Vyöstä hän teki hihnan, vaikka koira kulki ilman mitään, tiukasti Ainon jaloissa.
Kymmenen minuutin jälkeen heille kävi tuuri: auto pysähtyi.
Kiitos kovasti!
Aino aloitti.
Älä huoli, otan koiran syliin, se ei sotke. Ei se haittaa, vastasi kuljettaja.
Tulkoon vaan penkille, eihän ole mikään pikkukoira.
Mutta koira, jonka Aino nimesi Saimaksi, tärisi vieressä, ja lopulta he asettuivat molemmat Ainon sylissä.
Näin onkin lämpimämpi, Aino naurahti.
Kuljettaja nyökkäsi, kääntyi lämppärin puoleen.
Matka jatkui hiljaa: Aino katseli lumihiutaleita auton valoissa, halasi uutta löytökoiraansa, mies vilkaisi salaa Ainon levollista, mutta väsynyttä profiilia.
Hän arvasi, että koira oli löydetty, matkalla kotiin.
Mökin portilla kuljettaja tuli autosta, auttoi kantamaan kassit.
Lumikasa oli niin korkea, että porttia piti työntää.
Ruosteiset saranat antoivat periksi, portti rojahti vinoon.
Ei haittaa, huokaisi Aino.
Olisi pitänyt korjata jo ajat sitten.
Talosta kuului iloista haukkua ja naukumista, Aino kiirehti ovelle.
Hänen sekalaista eläinporukkaansa syöksyi pihalle.
Odotitteko jo?
Tässä on uusi tuttava!
hän esitteli Saiman, joka ujosti piiloutui hänen taakseen.
Koirat heiluttivat häntiään, nuuhkivat kasseja.
Eiköhän mennä sisään, Aino virnisti.
Tervetuloa taloon, jos tällainen iso perhe ei pelota.
Haluatko teetä? Kiitos, mutta myöhä jo, vieras vastasi.
Ruoki omasi, ovat varmaan odottaneet.
Seuraavana päivänä, lähempänä keskipäivää, Aino kuuli koputuksen pihalta.
Hän puki takin, meni ulos ja näki saman kuljettajan kuin eilen.
Hän kiinnitti porttiin uudet saranat, vieressä työkaluja.
Hyvää päivää!
mies hymyili.
Korjaan porttia, kun tulin sen rikki laittaneeksi.
Olen Tapani, entä sinä? Aino
Koko karvaperhe kiersi vierasta, nuuhki ja heilutti häntiä.
Tapani kyykistyi rapsuttamaan niitä.
Menehän sisälle, älä palele.
Olen kohta valmis ja juon mielelläni teetä.
On muuten kakkua autossa.
Ja jotain herkkua teidän isolle perheelleNiin Aino palasi sisälle, keitti teetä ja laski kupit pöytään.
Ikkunasta hän näki, miten Tapani nosti portin paikoilleen, karvaiset perheenjäsenet pyörivät jalassa.
Vieno kissa makasi pöydällä, uusi koira Saimakin kömpi varovasti Ainon jalkoihin.
Kun Tapani tuli sisään, mukanaan kakkua tuoksuen, mökin lämmin tunnelma hiveli mieltä.
Hän istui alas Ainon vastapäätä, ja hetken kumpikin oli hiljaa; he kuulostelivat, miten lumisade ulkona oli jo tauonnut ja kuinka tulipesä kodassa rätisi rauhallisesti.
Aino katsoi kaikkia ympärillään: vanhoja ja uusia ystäviä, eläimiä ja nyt ihmistäkin.
Ehkä suru ei koskaan katoa, mutta yksinäisyys oli hellittänyt otettaan.
Elämässä oli jälleen lämpöä ja joku, jonka kanssa jakaa teet ja kakun sekä jokaisen uuden ja vanhan päivän.
Saiman silmissä loisti jo uusi toivo.
Aino hymähti, ja sydämensä huokaisi: Jos perhe kasvaa vielä yhdellä, eihän se haittaa.
Tärkeintä on, ettei kukaan jää kylmään lumeen yksin.