Koira oli jo melkein luopunut, se aikoi jättää tämän kovan maailman
Aino on asunut vuosia pienessä mökissä Suomessa, ihan kylän laidalla.
Kun joku sanoo, että hän on yksin, Aino vain naurahtaa.
“Yksin?
Ehei, minulla on suuri perhe!” hän vastaa hymyillen.
Kylän naiset nyökkäilevät ystävällisesti, mutta Ainon kääntyessä selin vaihtavat katseita ja pyörittelevät päätään kuinka se muka perhe, kun ei ole miestä eikä lapsia, vain eläimiä Mutta juuri ne nelijalkaiset ja siivekkäät olennot ovat Ainolle oikeaa perhettä.
Hän ei piittaa siitä, että muiden mielestä eläimiä pidetään vain hyötykäyttöön: lehmä maidon vuoksi, kanoja muniin, koira vahtiin, kissa hiiriä metsästämään.
Ainon mökissä asuu viisi kissaa ja neljä koiraa, kaikki sisällä lämpimässä tämä ihmetyttää naapureita.
Omaa ihmettelyään he jakavat toisilleen, tietäen ettei “höpsöä” Ainoa voi suostutella muuttamaan mieltään.
Kun joku huomauttaa, Aino nauraa: “Älkää nyt, ulkona on heille tarpeeksi, mutta kotona on lämmin meille kaikille!”
Viisi vuotta sitten Ainon elämä muuttui kerralla silloin hän menetti sekä miehensä että poikansa.
He olivat palaamassa kalaan järveltä, kun raskas rekka yllätti tiellä Toivuttuaan Aino ymmärsi, ettei voinut jäädä asuntoon, missä kaikki muistutti rakkaista.
Oli mahdotonta kulkea samoilla kaduilla, käydä tutuissa kaupoissa ja kohdata kyläläisten myötätuntoiset katseet.
Puoli vuotta myöhemmin Aino myi asunnon, ja muutti kylään Kallion kanssa Kallio oli hänen vanha kissansa.
Hän osti pienen talon metsän reunalta.
Kesällä hän ahersi kasvimaalla, talvisin työskenteli kuntakeskuksen lounasravintolassa.
Uusia eläimiä tuli pikkuhiljaa: joku pyysi ruokaa asemalla, toinen kiersi kanttiinissa oven takana leivän perässä.
Näin syntyi hänen “perheensä” aiemmin yksinäisistä ja elämän kolhimista otuksista.
Ainon lämmin sydän paransi vanhat haavat, ja eläimet vastasivat uskollisuudella ja kiintymyksellä.
Aino ruokki kaikki, vaikka välillä oli tiukkaa.
Hän tiesi, ettei voi loputtomasti ottaa uusia eläimiä, ja antoi monta kertaa itselleen lupauksen ei enää uusia Mutta kerran maaliskuussa sää muuttui äkkijyrkästi: tuisku peitti sulat kohdat, öisin tuuli ulvoi.
Sinä iltana Aino kiirehti viimeiselle linja-autolle kylän suuntaan.
Edessä oli kaksi vapaata päivää, työvuoron jälkeen hän poikkesi vielä kaupoissa hankkimassa ruokaa itselleen ja eläimille, ja otti mukaan myös lounasravintolan ylijäämiä.
Raskaat kassit venyttivät käsiä, Aino kulki ajatellen vain mökin lämpöä.
Mutta sydämensä oli tarkempi kuin silmänsä: muutama askel ennen bussin lähtöä hän pysähtyi ja kääntyi.
Penkin alla makasi koira.
Sen katse tavoitti Ainon, muttei ollut elossa silmistä puuttui valo.
Kehon päällä oli lunta, koira oli maannut siellä kauan.
Ihmiset kulkivat ohi kaulahuivit tiukasti, eikä kukaan pysähtynyt.
“Miten kukaan ei huomannut?” Aino ajatteli.
Hän tunsi kun sydän muljahti.
Heti unohtaen bussin ja kielletyt lupaukset, hän ryntäsi penkin ääreen, tiputti kassit ja ojensi käden.
Koira räpytti silmiään “Kiitos Luoja, elossa!” Aino huokaisi “Nouse nyt, kultaseni”
Koira ei liikkunut, mutta ei myöskään vastustanut kun Aino varovasti veti sen penkin alta.
Koira oli valmis lähtemään tästä kovasta maailmasta
Aino ei jälkeenpäin voinut ymmärtää, miten onnistui kantamaan sekä kaksi raskasta kassia että koiran asemalle.
Hän istui odotushallin kulmaan ja alkoi hieroa jäätynyttä otusta, vuorotellen lämmitellen sen kylmiä jalkoja käsissään.
“Kulta, kokoonnutaan nyt, meidän pitää vielä kotiin jaksaa,” hän kuiskasi.
“Tulet meidän viidenneksi koiraksi, tasaluvuilla mennään.”
Aino kaivoi kassista lihapullan ja ojensi sen vieraalle.
Koira käänsi ensin pois päänsä, mutta lämmittyään päätti jäädä tähän maailmaan: katse kirkastui, nenä värisi, ja makuupala kelpasi.
Tunnin päästä Aino seisoi jo uuden karvaisen ystävänsä kanssa tien varrella, käsi ylhäällä, toivoen pysäyttää auton bussista ei ollut apua.
Vyöstä hän viritti hihnan; turhaa, koira kulki tiiviisti jalkaan painautuen.
Kymmenen minuutin päästä heillä kävi tuuri, auto pysähtyi.
“Kiitos valtavasti!” Aino sanoi.
“Ei haittaa, pidän koiraa sylissä, se ei sotke.” “Eipä haittaa,” vastasi kuski.
“Koirakin voi istua penkillä, eihän se pieni ole.”
Mutta koira, jonka Aino nimesi Maukaksi, painautui täristen Ainoon, ja he mahtuivat jotenkin molemmat sylissä.
“Näin on lämpimämpi,” Aino hymyili.
Kuski nyökkäsi ja laittoi lämmityksen täysillä.
Matkalla oli hiljaista; Aino katseli lumisadetta auton valoissa, halasi uutta ystävää, ja kuski seurasi väsyneen, mutta tyytyväisen matkustajan kasvoja.
Hän arvasi, että Aino oli löytänyt koiran ja vei sen kotiin.
Talolla kuski auttoi kantamaan kassit.
Lumiportti oli niin korkea, että kuskiä piti työntää porttia olkapäällä.
Ruosteinen portti kolahti nurin.
“Ei se mitään,” Aino naurahti.
“Pitäisi ollut korjata pitkään.”
Talosta kuului iloinen haukunta ja nau’unta Aino kiirehti ovelle.
Pihalle juoksi koko monimuotoinen joukko.
“Odottitteko minua?
Tässä, uusi tuttavuus!” hän esitteli Maukan, joka kurkkasi jalkojen takaa.
Koirat heiluttivat häntää ja tunkivat nenänsä kassiin, jota kuski piteli.
“Mennään siitä pakkasesta,” Aino huomautti.
“Tulkaa vaan sisään, jos iso perhe ei pelota.
Olisiko teellä?” “Kiitos, mutta on jo myöhä,” vieras kieltäytyi.
“Ruoki nyt omasi, he kaipaavat.”
Seuraavana päivänä, lähellä puolta päivää, Aino kuuli pihalla kolinaa.
Hän puki takin ja näki edellisen illan kuskin.
Mies kiinnitti uudet saranat porttiin, vieressä työkalut.
“Huomenta!” hän hymyili.
“Portinhan minä rikoin, tulin korjaamaan.
Olen Petri, entä sinä?” “Aino”
Hänen karvaperheensä kerääntyi ympärille, nuuhkien ja heiluttaen häntää.
Petri kyykistyi rapsuttamaan.
“Aino, mene sisään lämpimään kohta olen valmis, juon mielihyvin teetä!
Autossa on muuten torttu.
Ja herkkuja teidän koko perheelle”
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
