Koiran unenomainen vierailu ovellemme: oudon aamun alku
Seitsemältä, kun sumuiset unet vielä pitivät minua kiinni, havahduin outoon naputukseen ulko-ovella. Puin päälleni kulahtaneen aamutakin ja vedin villasukat jalkaan. Oven ulkopuolella, sinapinvärisen maton päällä, istui koira. Vaaleanpunertavan ruskea, turkissa lämmin kullan sävy, rinnassa valkeita laikkuja. Sen kuono oli harmaantunut, silmissä viisaus, ja ryhtiä kannatteli hiljainen kärsivällisyys.
Kenen sinä olet? kuiskasin, ääni vieras omasta suustani.
Vastausta ei tietenkään tullut, vain häntä napautti mattoa: kop-kop. Kaulassa ei ollut pantaa, ei nimilappua. Se vain istui ja antoi katseensa viipyä minussa kuin odottamassa jotain.
Kyykistyin ja ojensin käteni. Koira työnsi varovasti kosteaa kuonoaan sormiani kohti ja nuolaisi nopeasti kämmentä. Sen katseessa oli kysymyksetön luottamus, jokin selittämätön yhteys.
Oletko eksynyt?
Hiljaisuus. Se hengitti raskaasti, jollaista vain koira hengittää, joka on kauan juossut maailmalla sekä valveilla että unessa.
Käännyin keittiöön, avasin vanhan jääkaapin ovet. Eilisen lihapulla löytyi, laitoin sen säröissä olevaan vihreään lasikulhoon ja asetin oven viereen. Koira söi nälkäisesti, mutta hillitysti, ja silti jokainen haukkaus tuntui kuin muistolla maustetulta. Lopuksi nuolaisi kuppinsa puhtaaksi, katsoi vielä minua ja katosi hiljaa portaikkoon, kynnet klik-klak puisilla askelmilla.
Suljin oven epävarmojen tunteiden saattelemana.
Aamulla tuli jälleen naputus. Sama koira, samalla matolla. Sama rauhallinen katse.
Terve taas.
Häntä vastasi, kop-kop.
Annoin sille keitettyä lohta, eilisen päivän jämät. Samaa vihreää kulhoa, säröt entistä syvemmät. Koira söi, katsoi jälleen takaisin ja kulki pois.
Kolmantena, neljäntenä aamuna sama toistui.
Pian aloin varautua. Haalin Herkku-Heikin marketista kuivaruoan ja uuden sinisen ruokakupin, jossa oli maalattuja haukia reunassa. Myyjä Vilja kysäisi kerran:
Tuliko sulle koira taloon?
Ei minun, käväisee vain, vastasin epäröiden, kuin peläten, että uni katoaa jos siitä liikaa kertoo.
Viidentenä aamuna heräsin jo ennen kupin kilahdusta. Laitoin veden kiehumaan, leikkasin juustoa ruisleivän päälle, täytin uuden kupin. Koira söi, itse join teetä. Sanat leijuivat kuin sumu välillämme. Sitten se lähti, minä aloin valmistautua työhön.
Kolme vuotta olin asunut tässä yksiössä Kallion kivitalossa, viidennen kerroksen tuulenvireissä. Pienessä asunnossa, joka silti oli jotain omaa. Päivät vein lautanen kerrallaan Kaarna-kahvilassa Hakaniemessä, illalla jalat olivat lyijyä. Palatessa asuntoon levisi hiljaisuus, joka lemusi vanhasta televisiosta ja mikroruoasta. Yksitoikkoisuus oli kuin pilvi, hiljaa hiipivä, mutta silti huomaamaton.
Olin jo lähes neljänkymmenen. Ei puolisoa, ei lapsia, entisistä suhteista vain epämääräisiä muistoja. Totuin siihen, en valittanut. Mutta joskus iltaisin keittiön loisteessa mietin: näinkö elämä vaan vierähtää ohi kuin sumu Ruoholahden yllä?
Nyt ovella oli elämän ääni. Koira, joka unissakin koputti: kop-kop. Ja huomasin, että aloin odottaa sitä.
Seitsemäntenä aamuna unet särkyivät viimein.
Koira jäi syötyään istumaan kynnykselle. Katsoi suoraan, viivyi. Yleensä se lähti heti. Nyt pysyi.
Kenen sinä olet, oikeasti? Joku sua varmasti kaipaa.
Ei vastausta. Silmissä raskaus ja hartioilla vuodet. Silitin päätä, jonka karva oli pehmeää ja vähän takkuna, niskan kohdalla jälki pannasta.
Olet ollut jonkun oma.
Koira painoi kuonon polveeni, lämmin ja painava. Silloin ymmärsin: se ei ole eksynyt. Se tulee tänne tarkoituksella. Tietää portaikon, tietää oven, tietää mun askeleet. On ollut täällä ennenkin, ehkä eri muodossa, ehkä edellisessä elämässä.
Revin muistilapusta palan ja kirjoitin:
“Kenen koira tämä on? Käy luonani joka aamu viikon ajan. Ruskea, noin seitsemänvuotias. Jos olet omistaja, soita.”
Jätin numeron, kiedoin viestin teipillä, kiinnitin vanhan nahkarihman koiran kaulaan.
Vie viesti kotiin. Tai mihin pitää.
Koira katsahti silmiin, häntä kop-kop ja katosi portaikkoon.
Koko päivän vilkuilin puhelinta, vaikka työvuoro ravintolassa veti ajatukset välillä pois. Illalla puhelin oli yhä hiljaa.
Ehkä koira onkin koditon? Vai onko se menettänyt omansa?
Seuraavana iltana, juuri kun olin syömässä, ovelle koputettiin.
Avasin oven.
Kynnyksellä seisoi mies.
Yli nelikymppinen, harteikas mutta jotenkin laiha, paita roikkui päällä, käsiin tarttunut punainen hihna oli kulunut reunasta.
Iltaa, hän sanoi matalalla äänellä, jonka viimeinen tavu särkyi, Tulin sen lapun takia. Se koira on minun.
Tunnistin hihnan. Muistin nähneeni sen Laajasalon pihan penkillä. Se oli naapurini, vanha mies, joka ulkoilutti koiraa hiljaa aamuisin ja iltaisin.
Väinö Saloranta.
Oikeastaan, mies täydensi, se on enoni koira. Hän asui tuossa vastapäätä.
Tiedän, sanoin. Väinö.
Mies nyökkäsi.
Hän kuoli neljä kuukautta sitten.
Muistin kyllä. Syksyinen lappu ala-aulassa: Saloranta Väinö Ilmari, syntyi 1953, kuollut Ohitin silloin vain, ajattelin lyhyesti: naapuri. Emme juuri puhuneet vaihdoimme vain tervehdyksiä. Huomenta Huomenta. Sitten hiljeni. Vastapäinen asunto tyhjeni olemattomiin.
Olen hänen sisarpoikansa, kertoi mies. Aarne nimeni. Olen nyt yksin vastuussa. Minulle jäi asunto ja hän.
Katsahdin punaista hihnaa.
Ruska.
Onko se hänen nimensä?
Näin eno sitä kutsui. Virallisissa papereissa on toinen nimi, mutta hänelle se oli vain Ruska.
Astuin sivuun.
Käy peremmälle.
Hän epäröi hetken, tuli sitten sisään, tarkasteli eteistä pientä, keittiö oven vasemmalla puolella, yksiön labyrinttimainen käytävä.
En ymmärrä, sanoin. Se tulee luokseni. Joka päivä. Jo viikon.
Aarne huokaisi raskaasti, siveli kasvojaan.
Olen seurannut. Joka aamu se karkaa. Luulin, että käy vain ulkona. Mutta se tulee tänne.
Tänne?
Näihin portaisiin. Tälle ovelle. Se etsii enoa.
Hetken hämmennyin, mutta sitten kylmävä kiersi selän.
Siis
Enon asunto oli suoraan oveasi vastapäätä. Sama kerros, sama tuoksu. Se tietää reitin, käy, istuu, odottaa. Sitten lähtee taas pois. Näin toistuvasti.
Tuntui hauraalta. Koira ei tullut luokseni, vaan odotti jotakuta toista jotakuta, joka oli kuitenkin poissa. Väinö Salorantaa, joka oli hiljaa kulkenut pihaa, sanonut “huomenta” joka päivä. Sitä ei enää ollut, mutta koira vain odotti.
Miksi sitten minulle? kysyin. Miksei entiselle asunnolle?
Nyt se on minun koti. Minun hajuni, minun ääneni. Ei hyväksy. Tässä ovella ehkä tuoksuu vielä muisto. Ehkä se muistaa, miten eno kulki tästä, ehkä lapsi vielä leikkii portaalla. En tiedä.
Hän vaikeni, seisoi ovenraossa tarkoituksensa hukanneena.
En osaa, tunnusti hän hiljaa. Koira vain surehtii. Ei syö, ei leiki, makaa eteisessä. Minä olen sille vieras.
Keittiössä laitoin veden kiehumaan, nostin kaksi vanhaa mukia. Aarne istui jakkaralle, hartiat lysyssä.
Tulimme kaksi kuukautta sitten, kertoi hän. Asiakirjoja täytellessä koira asui alakerran naapurilla. Sitten hain sen.
Et ole täältä?
Olen Kiteeltä, töissä teknikkona satamassa. Hän vaikeni, katsoi ulos ikkunasta. Enon näin viimeksi vuosikymmen sitten, hänen vaimonsa hautajaisissa. Sitten jäi vain Ruska.
Kaadoin teetä. Hän nyökkäsi sokerille.
Sairastuiko hän?
Sydän petti. Otti siemauksen. Läksi hiljaa. Kolmessa päivässä löytyivät. Ruska makasi vieressä, ei ollut syönyt, ei juonut. Odotti.
Näin mielessäni tyhjän asunnon, hiljaisuuden sakeuden. Koira jatkuvasti odottamassa, että toinen palaa.
Säälin sitä, sanoin. En tiedä miten voisin auttaa.
Aarne laski mukin pöytään.
Sinä autat jo. Täällä koira lepää. Ehkä ääni särkyi. Saisiko tulla jatkossakin? Vain hetkeksi aamuisin?
Katsoin tätä miestä, yksinäistä, ulkopuolista. Heijastelin itseäni.
Tottakai, sanoin. Saa tulla.
Seuraavana aamuna Ruska tuli taas. Oven naputus oli jo tuttu ääni uneenkin. Päästin sen sisään. Nyt se eivät jäänyt kynnykselle, vaan kiersi asunnon, nuuhki, pysähtyi lopulta keittiöön jalkojeni viereen.
Ruokakuppi odotti. Ruska söi rauhassa ja lopulta painoi päänsä polvelleni. Lämmin, painava, lohduttava.
Ikävöitkö edelleen?
Hiljaisuus. Vain sameat, viisaat silmät; niissä syvä suru.
Silitin koiraa.
Niin minäkin, hiljaa.
Ruska painoi päänsä taas syliini, raskaskalloista uneksien. Istuin siinä, hetken. Sitten se nousi ja lähti.
Illalla soitti Aarne.
Se palasi kotiin. Rauhallinen, ei uikuttanut. Söi.
Hyvä niin, sanoin. Tervetuloa jatkossakin aamuisin. Herään kuitenkin varhain.
…Voisinko minäkin joskus tulla… hänen äänensä arka, kuin vailla paikkaa.
Totta kai.
Lauantaina Aarne tuli. Ruska oli remmissä, miehen kädessä muovipussi.
Toin jotakin.
Pussissa oli vanha keraaminen kuppi, reunasta lohjennut, koristekuvio kulunut pois vuosien myötä.
Se oli enon. Ruska söi siitä aina.
Otin kupin. Elämän paino sen savessa ja säröissä.
Laitoin ruokaa. Ruska tutki, heilautti häntää ja sitten söi, kuten ei ollut viikkoon syönyt. Katsoi ylös, tunnisti jotakin.
Tiesi heti, Aarnen ääni värisi.
Elämä siirtyi hitaasti. Aamut, kävelyt, teet, sanat. Ruska elpyi. Me myös.
Joskus uuden alku löytyy oven takaa. Tai ehkä vain, kun joku hiljaa naputtaa siihen hännällään: kop-kop.
