Kissa asteli kirkkoon ja kävi makaamaan alttarin eteen pastori ymmärsi kaiken
Aamun jumalanpalvelus kulki omalla hiljaisella painollaan, ilman säpinöitä. Kaikki oli kuten aina: tutut rukoukset, ne samat kasvot lähinnä iäkkäitä naisia, tuskin kymmentä henkeä enempää. Pastori Tapani oli ollut töissä tässä pikkukirkossa jo kaksikymmentäkolme vuotta, eikä oikeastaan enää edes toivonut, että joku tavallisena arkipäivänä täyttäisi salin tungokseen asti.
Palvelus oli jo melkein lopussa, kun etuoven hiljainen narahdus kuului.
Tapani kohotti katseensa ja jähmettyi paikalleen.
Keskikäytävää pitkin tassutteli rauhallisesti kissa, aivan kuin se olisi astellut omiin olohuoneisiinsa.
Harmaa, tuuheakarvainen ja rinnassa valkea läikkä. Häntä pystyssä kuin lipputanko. Kävely niin luontevaa ja määrätietoista, että kissa selvästi tiesi, minne oli menossa.
Mummot alkoivat supistaa penkeissä joku risti kätensä, toinen huudahti hiljaa. Kissa ei antanut sen häiritä vaan marssi pää pystyssä ikonien ja kynttilöiden ohi ja asettui kerälleen suoraan alttarin eteen.
Kissa kiepautti itsensä palloksi ja laski päänsä tassuilleen. Ainoastaan keltaiset silmät jäivät auki ne tuijottivat, haukkana räpäyttämättä.
Pastorin rinnassa väännähti.
Hän tunnisti kissan.
Voi hyvä ihme, kuinka sen tänne löysit?
Tapani tunsi käsiensä tärisevän. Sulki silmänsä hetkeksi ja yritti koota itseään, mutta silti mieleen nousi heti kuva Inkeri Matilasta.
Rauhallinen vanha nainen lempeine, hieman väsyneine silmineen. Hän asui yksin vanhassa kaksiossa Kannelmäen laidalla. Sunnuntaisin Inkeri raahautui kirkkoon aina hitaasti, kävelykeppiin tukeutuen, mutta yhtä varmasti kuin aamu koittaa.
Ja aina hän ruokki naapuruston kissoja.
Nehän ovat Jumalan luomia nekin, Tapani, hän tokaisi kerran, kun pastori toi hänelle ehtoollista. Eihän niitä voi jättää heitteille?
Mutta Maikki juuri tämä tuuhea harmaa kissa oli hänen erityinen silmäteränsä. Inkeri oli poiminut sen kadulta pienenä rääpäleenä, ruokkinut ja hoivannut kuntoon. Siitä asti Maikki ei ollut jättänyt emäntänsä viereltä hetkeäkään.
Kun Tapani kävi viimeksi kylässä kolme viikkoa sitten, Maikki istui ikkunalla ja tarkasti vartioi emäntäänsä. Kuin olisi aavistanut jotain suurta tapahtuvan.
Tapani, jos minulle jotain sattuu, ethän jätä Maikkia, hän kuiskasi siltä istumalta. Se on viisas kissa.
Tapani vain nyökkäsi puristi vanhain kämmentä.
Ja nyt Maikki makasi kirkon alttarin edessä.
Pastori Tapani ymmärsi. Sisällä tuntui kylmältä.
Palvelus päättyi kuin sumussa.
Hän luki viimeiset rukoukset kuin automaatti huulet muodostivat sanat, mutta päässä jyskytti yksi ajatus: minun pitää mennä. HETI.
Mummot vilkuilivat vielä kynttilöidensä kanssa, sopertelivat keskenään. Joku yritti kysyä kissasta, mutta Tapani vain huitaisi kädellään:
Jälkeenpäin. Tämä asia myöhemmin.
Hän riisui kirkkovaatteet, yritti kiskoa takkia päälle sormet tärisivät niin, ettei napit meinanneet mennä kiinni.
Voi Herra, jospa olisin väärässä.
Mutta ei koko ruumiillaan Tapani tiesi, ettei erehtynyt.
Maikki nosti päänsä, kun Tapani tuli viereen. Kissa katsoi suoraan silmiin, maukaisi kerran lyhyesti.
Ihan kuin olisi sanonut: No niin, tajuatko nyt. Hyvä.
Mennään, Tapani kuiskasi ja ojensi kätensä.
Maikki venytteli, tutusti kuin vasta olisi herännyt, ja suunnisti ovelle. Tapani lähti perään.
Ulkona harmaa taivas roikkui painavana. Tuuli heitti kellastuneita vaahteranlehtiä pitkin asfalttia. Inkerin rivitalolle oli matkaa ehkä vartti kävellen.
Tapani harppoi pitkin askelin, jopa kiirehti. Maikki pinkoi mukana, häntä hulmusi tuulessa.
Ehtiä pitäisi. Mutta jos kissa kerran tuli kirkkoon ja meni alttarin juureen makaamaan silloin on jo tapahtunut kaikki.
Matkalla Tapani mietiskeli Inkeriä. Miten tämä istui ikkunatuolissa, harmaan vilttiin kääriytyneenä. Miten hymyili aina, kun hän tuli paikalle. Miten kasteli sormensa ristiin ja otti vastaan pyhät lahjat.
Tiedätkö Tapani, en minä pelkää. Ihan totta. Olen elänyt ihan hyvän elämän. Rakas mies oli, tytär varttui, lapsenlapsia on (mutta ne asuvat kaukana ja harvoin nähdään). Mutta Jumala Hän ei ole jättänyt minua koskaan.
Eikä jätä, Tapani sanoi.
Inkeri huokaisi vähän surumielisesti:
Sen tiedän minäkin. Mutta silti on yksinäistä. Onhan Maikki täällä, tietenkin, mutta kotona on niin hiljaista.
Silloin Tapani ei kiinnittänyt sanoihin enempää huomiota vähän nyökytteli, lohdutti, vaihtoi aiheen. Ei tajunnut, että ne saattoivat olla hyvästit.
Tuttu rappukäytävä betonin harmaa, rapistunut, ovikoodi sentään jotenkuten vielä toimi. Kolmas kerros, hissi tietenkään ei liikkunut.
Tapani kapusi portaita pitkin reippaasti. Sydän hakkasi kai osin kiireestä, kai osin pelosta.
Maikki paineli edellä. Istuutui ovelle, jossa maali rokkasi ja numerot olivat puoliksi nyrjähtäneet: 12 B.
Ja jäi siihen.
Tapani kolkutti.
Kerran. Kaksi. Kolme kertaa.
Täysi hiljaisuus.
Sitten kokeili ovikelloa palaneen kellon vaimea vingahdus kantautui oven läpi.
Ei askelia. Ei mitään.
Inkeri? Inkeri Matila? Tämä on pastori Tapani!
Täysi hiljaisuus.
Hän painoi korvan ovea vasten. Kai vanhus ei vain kuulisi? Kuulo on niin ja näin.
Mutta asunnossa vallitsi raskas, rikkumaton hiljaisuus.
Pastori lyyhistyi oven viereen ja katsoi Maikkia silmiin. Kissa tuijotti ovea. Kärsivällisesti. Odottavasti.
Tärisevin sormin Tapani kaivoi taskusta puhelimen ja valitsi päivystyspoliisin numeron sen saman konstaapeli Jarmo Kemppaisen, joka oli viime vuonna auttanut, kun kirkkoon eksyi juopunut mies.
Jarmo, terve, se on Tapani täältä kirkolta. Saisitko tulla apuun? Iäkäs nainen ei avaa ovea. Pelkään, että joutuisimme avaamaan oven väkisin.
Poliisin ääni oli rauhallinen:
Kerro osoite.
Pajutie 23, kolmas kerros, asunto 12 B.
Selvä, olen kohta siellä.
Tapani laski puhelimen, istahti lattialle seinää vasten.
Maikki tassutteli viereen ja nojautui pastorin takkiin. Pieni surumielinen kehräys värisi ilmassa.
Tapani silitti kissaa pitkästä pehmoisesta turkista.
Sinä senkin viisas. Hyvin teit kun hait minut.
Maikki kyyhötti lähellä.
Siinä he istuivat, molemmat odottaen.
Tapani mietti, miten vähän hän ehti käydä tämän hiljaisen mummon luona. Miten ei tajunnut, että ehkä Inkerillä oli vaikeampaa kuin antoi ymmärtää. Olisiko pitänyt mennä useammin? Odottiko hän jotakuta?
Anteeksi, Inkeri. Anna anteeksi.
Poliisiauto kurvasi pihaan vartissa.
Jarmo Kemppainen, jyhkeä mies ja aina väsynyt ilme, nousi rappuset painavin askelin.
Kun hän näki pastorin lattialla, kulmat kohosivat:
Tapani? Mitä tapahtui?
Inkeri Matila ei vastaa. Pelkään pahinta…
Konstaapeli nyökkäsi, vastaavaa oli nähnyt ennenkin.
Odota tässä.
Hän paukutti ovea poliisin jämäkkyydellä:
Inkeri Matila! Avaa! Poliisi!
Hiljaisuus.
Jarmo kaivoi kassista lyhyen sorkkaraudan, asetti sen oven ja karmin väliin, ja painoi hartiansa ovea vasten.
Naps, narahdus. Lopulta lukko antautui.
Ovi aukesi.
Sisältä leijui seisoneen ilman ja lääkkeiden haju, ja paksu, raskas hiljaisuus.
Tapani puristi silmät kiinni, piirsi ristin ilmaan ja astui poliisin perässä sisään.
Eteinen oli tuttu Inkerin ruskea takki roikkui naulakossa, hiha kulunut. Tohvelit sievästi ovella, juuri niin kuin aina.
Sieltä aukeni käytävä. Oikealla olohuone.
Jarmo avasi oven, jähmettyi.
Tapani kurkisti olkapään taakse.
Sydän putosi vatsaan.
Inkeri istui nojatuolissaan ikkunan ääressä. Viltti ympärillä. Kädet rinnalla. Pää hieman taaksepäin.
Näytti kuin olisi vain torkkunut.
Mutta kasvot olivat vahanharmaat, liikkumattomat.
Voi hyvä Luoja, pastori henkäisi.
Poliisi huokaisi ja tarkisti rannelta, olisiko mitään toivoa, mutta pudisti päätään:
On ollut näin jo tovin. Kolme päivää, kenties enemmänkin.
Kolme päivää.
Tapani vaipui polvilleen kynnykselle.
Kolme päivää hän oli ollut tässä yksin. Tyhjässä asunnossa. Kukaan ei tullut. Ketään ei kiinnostanut.
Tytär eri kaupungissa. Lapsenlapset samoin. Naapurit? Eihän kukaan nykyään naapureita huomaa.
Vain Maikki.
Vain se oli jäänyt seuraksi. Oli pitänyt emännälle seuraa. Eikä ollut lähtenyt, vaikka ikkunassa rako oli auki.
Ja kun ymmärsi, lähti kirkkoon.
Tunsitko hyvin? konstaapeli kysyi ottaessaan puhelimen esiin.
Kyllä vain, Tapani nielaisi. Omiin oli. Hyvä ihminen.
Olisiko omaisia? Paperit?
Uskoisin, että lipastossa tai kirjoituspöydässä, ääni värisi. Jarmo, mä soitan tyttärelle. Sain joskus numeron kaiken varalta.
Poliisi nyökkäsi:
Hyvä niin. Minä kutsun ensihoidon.
Tapani nousi, meni hiljaa nojatuolin luo ja tuijotti Inkerin kasvoja tyyniä, melkein kirkkaita.
Ei ollut kärsinyt. Lähtenyt nukkuessaan, kaikessa rauhassa.
Anteeksi, hän kuiskasi. Anteeksi, etten tullut aiemmin. En ehtinyt.
Käsi hamusi hopeisia hiuksia.
Hän piirsi ristin Inkerin otsan ylle ja alkoi kuiskata lähtörukousta. Sanat putosivat varovasti kuin kyyneleet.
Oven pielessä Maikki istui hievahtamatta.
Katsoi emäntäänsä loppuun asti.
Pastori ymmärsi siinä hetkessä kirkkaammin kuin koskaan: tämä kissa rakasti Inkeriä enemmän kuin sukulaiset.
Enemmän tytärtä, joka soitti kerran kuukaudessa.
Enemmän lapsenlapsia, jotka piipahtivat jouluna.
Maikki pysyi viimeiseen asti emännän vierellä.
Ja vielä sen jälkeenkin toi pastorin avuksi.
Tapani polvistui, nosti Maikin syliinsä.
Kissa pysyi hiljaa, painoi päänsä rintaan, hyrisi kurisevasti.
Nyt on kaikki hyvin, hän kuiskasi. Lupaan pitää huolta. Hautajaiset hoidetaan. Ja sinä tulet minun kanssani. Eikö niin?
Hän ei pystynyt enää pidätellä kyyneleet putosivat Maikin turkkiin, mutta käsi silitti hellästi.
Oikea rakkaus näkyy teoissa, ei sanoissa.
Inkeri haudattiin kolmen päivän päästä.
Tytär tuli kaukaa kalpea, silmät punoittavat, mustissa vaatteissa. Lapset jäivät pois matkaa oli liikaa, eikä koulusta annettu vapaata, sanoi.
Kaksikymmentä kirkonväkeä, tuttuja mummoja, lauloi hiljaa ja vapisevin äänin Pyhitä sielut palvelijoillesi.
Tapani toimitti siunaamisen. Luki rukoukset ja katseli arkkua Inkerin kasvoja valkoisen huivin alla.
Anna anteeksi, rakas Inkeri. Välinpitämättömyyteni. Kylmyyteni.
Kissanharmaa Maikki makasi alttarin juurella, käpertyneenä pieneksi palloksi, aivan arkun vieressä.
Kissa tuli omin tassuin, kun arkku tuotiin. Eikä liikahtanut paikaltaan.
Tytär yritti häädöttää Maikin pois, huiski huivilla:
Hus pois täältä! Täällä ei kissoja tarvita!
Tapani esti kädellä:
Jätetään. Antaa hyvästellä.
Tytär yritti naputtaa vastaan, mutta kohtasi pastorin katseen ja hiljeni.
Hautausmaalle Maikki otettiin mukaan ei sitä raaskinut yksin kotiin jättää. Tapani kantoi kissa sylissään koko matkan.
Hautajaisten jälkeen tytär tuli kiittämään:
Kiitos teille. Kaikesta. Kun löysitte ja soititte.
Kiitä Maikkia, pastori vastasi matalalla äänellä. Tämä kissa johdatti minut.
Tytär tuijotti pitkään kissaa, oudosti.
Ottakaa te se itsellenne. Minulla ei ole paikkaa ja allergiakin.
Se oli aikomuksenikin, Tapani sanoi.
Tytär mulkaisi hautapenkkaa vielä hetken, sitten kääntyi ja meni. Ei vilkaissutkaan tuoreeseen hautaan.
Tapani jäi seisomaan.
Katsoi kirkkomaata, väliaikaista ristiä.
Inkeri Matila. Rauhallinen. Yksinäinen.
Näitä kokeneita, hiljaisia eläjiä on Suomessa joka toisessa kerrostalossa. Vanhenemme, hiivimme pois eikä kukaan huomaa. Kukaan ei kaipaa.
Paitsi kissat. Ja Jumala.
Tapani silitti Maikkia.
Mennään kotiin?
Maikki vastasi matalalla kehräyksellä.
Siitä lähtien kirkossa, alttaripöydän ikkunalla, loikoili aina harmaa kissa.
Se sai rapsutuksia, ruokaa, ihailuja mummoilta: Voi, ihana. Pyhä eläin tuo.
Pastori Tapani hymyili hiljaa.
Iltaisin hän istui kotona vanhaan nojatuoliin, Maikki sylissä. Silitti pehmeää turkkia.
Kissa siristi tyytyväisyyttään.
Sen keltaisissa silmissä hohti ilta-aurinkon ja lampun pehmeä valo.
Hiljainen, sammumaton, ikuinen.
