Äiti, et kai ole tosissasi? Mitkä matkat? Mikä Heinola? Meillä on matkat Turkkiin varattu, lennetään viikon päästä! Tiedätkö paljonko tämä meille maksaa, kun et suostu auttamaan?
Sini huutaa jo melkein, kiertää äitinsä pientä kotikeittiötä kuin villikissa, osuu lanteellaan pöydän kulmaan huomaamatta edes kipua. Marja-Liisa istuu omalla jakkarallaan, puristaa käsiään vasten polvia niin että rystysistä näkyy valkeat luukkeet. Hän katsoo tytärtään eikä tunnista tuosta kireästä, huolitellusta naisesta sitä samaa Siniä, jonka hiuksiin vielä jokin aika sitten palmikoi lettejä.
Sini, älä huuda, mulla nousee verenpaine, Marja-Liisa pyytää hiljaa. Ilmoitin jo helmikuussa, että kesällä menen kuntoutukseen. Polvet on niin huonot, että portaat on pelkkää tuskaa. Lääkäri määräsi kylpyläjakson. Matkan maksoin omasta eläkkeestäni, säästin puoli vuotta. Miksi mun pitäisi perua kaikki?
Koska me ollaan perhe! Sini tiuskaisee, pysähtyy äidin eteen kädet lanteilla. Koska mummot on luotu lastenlasten hoitoon! Ja sinäkö aiot vaan lomaille Heinolassa, kun me Ilkan kanssa painetaan töitä? Meillä ei ole ollut lomaa vuoteen! Löydettiin hyvä hotelli, mutta lasten ottaminen mukaan maksaa liikaa, eikä haluta olla koko aikaa vahtimassa. Sun pitää ottaa pojat kesäksi mökille. Punktum. Ei tästä keskustella.
Marja-Liisa huokaisee raskaasti. Tätä “ei tästä keskustella” hän on kuullut kymmenen vuotta. Ensin: “Äiti, tuletko hoitamaan Veetiä, menen takaisin töihin ja asuntolainaa on maksettava.” Sitten: “Äiti, nyt syntyi Kimi, hoidat kahta, kyllähän sulla kokemusta riittää.” Ja hän hoiti. Jätti menot, kiirehti apuun, sairasteli kanssaan, vei harrastuksiin. Mutta pojat kasvoivat. Veeti on jo kaksitoista, Kimi yhdeksän. Kaksi myrskypoikaa, jotka pistäisivät vanhan mökin palasiksi viikossa. Heitä pitää vahtia, ruokkia, viihdyttää, pestä pyykkiä. Marja-Liisalta riittää voimia juuri ja juuri mansikkamaan kitkemiseen ja penkillä istumiseen.
Sini, en pysty, hän sanoo päättäväisesti. En jaksa fyysisesti. Pojat tarvitsevat liikuntaa, pyöräilyä, uimista, retkiä. En pysty pysymään perässä. Jos jotakin sattuu en antaisi itselleni koskaan anteeksi. Matka on maksettu, junaliput ostettu. Lähden kolmas kesäkuuta.
Sini hiljenee. Hän katsoo äitiään kylmästi, arvioiden Marja-Liisan selkää pitkin käy väristys. Keittiössä kuuluu vain jääkaapin hurina.
Eli omat kivut painavat enemmän kuin lastenlapset? tytär sanoo hitaasti ja painokkaasti. Välität vain omasta hyvinvoinnistasi?
Rakastan myös itseäni, Sini. Ensimmäistä kertaa kuuteenkymmeneenviiteen vuoteen päätin ajatella itseäni. Onko se rikos?
Selvä, Sini rauhoittuu uhkaavasti. Hän istuu vastapäätä, nostaa toisen jalan toisen päälle ja suoristaa hamettaan. Pidät keskusta-kolmion aivan yksin. Me taas asutaan Ilkan ja poikien kanssa pikku kaksiossa Kontulassa ja maksetaan isoa asuntolainaa sekä autovelkaa. Tiedät miten raskasta on. Silti istut täällä kuningattarena ja vaadit ehtoja!
Asunto on vanhempieni perintöä ja omalla työlläni maksettu, muistuttaa Marja-Liisa. Autoin teitä ensimaksussa, myin isän varaston.
Se oli pieni raha, turha muistuttaa! Sini tuhahtelee. Kuuntele tarkkaan, äiti. Jos nyt lähdet sinne kylpylään ja jätät meidät pulaan, teen johtopäätökset: olet vanha ja sairas, et kykene hoitamaan edes omia lapsenlapsia. Jos et kykene, ehkäpä ei ole turvallista asua yksin? Saatat unohtaa lieden, veden…
Mitä sinä vihjailet? Marja-Liisan sydän jättää lyönnin väliin.
Täysin suoraan sanottuna: nykyisin on hyviä palvelutaloja vanhuksille. Yksityisiä, kunnallisia. Hoitoa, lääkäripalvelut, ruokaa ei tarvitse huolehtia. Ja asunto voidaan myydä tai vuokrata, jotta saadaan maksettua meidän lainoja, muutamme ehkäpä tilalle. Miksi tarvitset yksin noin ison asunnon? Joka tapauksessa jää meille.
Marja-Liisan silmiin käy pimeää, ilma käy sakeaksi kuin ennen ukkosta. Oma tytär, jota hän hoivasi läpi 90-luvun, istuu vastapäätä ja uhkaa palvelutalolla.
Sinäkö laittaisit minut hoitolaitokseen, kun oma tytär elää?
En laittaisi laitokseen, vaan moderniin palvelukotiin, Sini sanoo kylmällä äänellä. Jos et toimi mummona, olet toimintakyvytön. Sosiaalitoimi kyllä ymmärtää, jos kerron että olet hajamielinen, mahdoton ja vaaraksi itsellesi. Lääkärikaveri voi todistaa alkavan muistisairauden. Olet kai sopivan ikäinen.
Ulos, Marja-Liisa kuiskaa.
Mitä?
Ulos! hän huutaa yllättävällä voimalla ja ponnahtaa ylös. Ulos! Ja älä tuo tänne lapsiasi! Olen täysissä ruumiin ja sielun voimissa, minä omistan tämän asunnon!
Sini nousee, katsoo halveksivasti ympärille.
Huuda nyt rauhassa. Jos verenpaine nousee, niin soitamme ambulanssin. Samalla todetaan sekavuus. Sinulla on aikaa huomisiltaan. Otat pojat koko kesäksi ja unohdamme tämän tai haen sinulle edunvalvojan. Ja minä saan tahtoni läpi, tunnet minut kyllä.
Ovi paiskaantuu kiinni. Marja-Liisa jää yksin. Jalat pettävät, hän lysähtää jakkaralle, kädet tärisevät niin, ettei vettäkään saa kaadettua. Kyyneleet valuvat poskia pitkin. Milloin hänen tyttärestään tuli tällainen?
Ilta kuluu pimeässä. Ajatukset pyörivät, kuin raskaat pilvet. Hän näkee jo silmiensä edessä vanhainkodin: muovinen lattia, lääkeaineen haju, vieraat ihmiset ja ristikot ikkunoissa. Pelottaa. Sini osaa olla periksiantamaton. Ja Ilkka menee, mihin Sini käskee, kunhan rauha säilyy.
Yön hän valvoo. Aamuyöstä, kun ensimmäinen auringonsäde hipaisee likaisia verhoja, esiin nousee kiukku. Kirkas, kylmä viha. Hän on elänyt aina muille. Aina pelännyt loukata, antanut periksi. Tähän on tultu. Hänen hyvyyttään on pidetty heikkoutena.
Aamulla hän ottaa verenpainelääkkeen, pukee parhaat vaatteensa, kerää asunnon asiapaperit kansioon ja lähtee. Matka ei vie kauppaan eikä terveyskeskukseen, vaan lakitoimistoon.
Nuori juristi kuuntelee tarinan ja rauhoittaa:
Marja-Liisa, ei hätää. Toimintakykyisen henkilön pakkosijoittaminen laitokseen ei onnistu ilman oikeuden päätöstä. Tutkitaan, testataan: jos olet skarppi, et mihinkään joudu. Olet asunto-omistaja. Hanki psykiatrilta todistus ettet ole hoidossa, se on hyödyksi. Jos testamentti on tyttärelle, suosittelen tarkistamaan sitä.
Marja-Liisa huomaa selän keventyneen lähdettyään. Hän astuu yksityisen lääkäriaseman ovesta, juttelee psykiatrille, saa asiakirjan leimoineen: ei merkkejä muistisairaudesta. Pankista nostaa tilisäästöjä uudelle tilille, josta Sini ei tiedä.
Kotiin tullessa Sini soittaa tauotta. Marja-Liisa ei vastaa. Kaivaa matkalaukun esiin sen saman tutun, jolla aikoinaan matkusti Kari-miehensä kanssa. Pakkaa mekkoja, uimapuvun, mukavat kengät, kirjoja.
Illalla ovikello soi vaativasti. Marja-Liisa vilkaisee ovisilmästä Sini, yksin.
Ovi aukeaa ketjulla.
Äiti, mikset vastaa? Me ollaan huolissaan! Sini kuulostaa kireältä, mutta eilisillan uhka on poissa. Avaa, puhutaan. Toitin jo poikien tavarat autoon, tuodaan huomenna.
Et tuo, Sini, Marja-Liisa sanoo rauhallisesti. Lähden aamulla.
Minne lähdet? Ei meidän näin pitänyt sopia! Muistatko mitä sanoin eilen palvelutalosta?
Kyllä muistan. Siksi kävin tänään juristin ja psykiatrin luona. Katsopa tätä.
Marja-Liisa ojentaa todistuksen ovenraosta.
“Ei merkkejä psyykkisestä sairaudesta eikä muistisairautta”, Sini lukee ja hänen kasvoilleen leviää shokki. Olet kerännyt tositteita? Oletko tosissasi?
Olen. Lisäksi juristi opasti minua kunnianloukkausasioissa. Ja kävin myös notaarilla. Ei vielä mitään allekirjoituksia mutta jos joku yrittää laittaa minut laitokseen, lahjoitan keskusta-asuntoni Yksinäisten vanhusten avustusryhmälle vastiketta ja turvaa vastaan.
Sini kalpenee. Hän tietää äitinsä olevan tosissaan.
Äiti, miten voit edes sanoa noin? Olemme perhettä! Annatko satunnaiselle säätiölle koko asunnon?
Annetaan nyt olla perhe suunnittelee palvelutaloa, jos en suostu mummoksi, jotta pääsisi Turkin lomalle? Niin ei käy, Sini. Lähden aamulla Heinolaan. Asunnon avaimet ovat naapurilla, rouva Raililla. Hän kastelee kukat. Te ette saa avaimia. Vaihdoin lukot.
Vaihdoitko ihan oikeasti lukot? Sini huudahtaa. Äiti, tuo on jooharhaluuloisuutta!
Turvatoimenpiteitä vain. En halua palata kotiin ja löytää toisia ihmisiä asumasta täällä. Lapset ovat rakkaita, mutta olen mummu en palvelija tai omaisuutenne. Haluatte lomalle? Hankkikaa lastenhoitaja, lähettäkää leirille, ottakaa lainaa, mutta ratkaiskaa itse. Olen jo tehnyt osuuteni.
Kun Sini yrittää pysäyttää oven, Marja-Liisa napauttaa tämän jalan pois tieltä.
Äiti, odota nyt! Olin väsynyt, työkiireet, tämä loma… En voi enää perua matkaa ilman jättimaksuja! Ota pojat, annan kaikille tabletit, lupaan ettei ole vaivaa!
Ei, Sini. Olen päättänyt. Poista jalkasi. Haluan nukkua ennen matkaa.
Sini katsoo äitiään kasvot täynnä loukkauksen, vihan ja… kunnioituksen sekoitusta? Pelkoa perinnön menettämisestä, todennäköisemmin.
Mene sitten sinne kylpylään! hän sylkäisee, poistaa jalan. Älä odota meidän auttavan, sitten kun makaat!
En odota. Nyt luotan itseeni ja lakimieheen. Hyvää matkaa sinullekin.
Ovi kolahtaa. Marja-Liisa laittaa kaikki lukot kiinni ja jää seisomaan eteiseen sydän jyskyttäen mutta olo on yllättävän kevyt. Hän teki sen. Hän puolusti elämäänsä.
Aamu alkaa taksilla. Marja-Liisa, siistinä hattu päässä ja laukku vetokärryssä, astuu ulos rappukäytävästä. Ilkka seisoo toisen talon edessä autonsa luona ja polttaa hermostuneena. Kääntää selän nähdessään anoppinsa. Sini lienee määrännyt, ettei Marja-Liisa ansaitse edes hyvästejä.
Juna kiitää kohti Lahtea ja Heinolaa. Maisemat vilisevät: koivikkoja, peltoja, asemia. Marja-Liisa juo teetä lasista ja kuuntelee pyörien kolketta; tuntee, kuinka pelko ja jännitys jäävät taakse. Saman vaunun toinenkin nainen on menossa kuntoutukseen Leena. He keskustelevat.
Sanoin heti lapsille: lapset vain viikonloppuisin, jos jaksan, Leena kertoo. Alussa suuttuivat, nyt ovat tottuneet jopa kunnioittavat. Ei me olla koneita. Meilläkin on elämä.
Niin minäkin päätin, Marja-Liisa hymyilee. Tosin jouduin järeämpiin toimiin.
Kolme viikkoa Heinolassa vierähtää nopeasti. Kylvyt, hieronnat, kävelyt puistossa, puhdas järvi-ilma. Marja-Liisa saa väriä poskiin, selkä suoristuu, polvetkin voivat paremmin. Hän tutustuu uusiin ihmisiin, käy jopa teatterissa komean eläkkeellä olevan majurin kanssa. Hän muistaa olevansa ihminen ei pelkkä palvelija.
Puhelin pysyy usein äänettömällä. Siniltä tulee muutama viesti. Ensin kiukkuisia: “Kiitos, lomamme romahti, piti hankkia uudet liput pojille, otettiin lisää velkaa!” Sitten voivottelevia: “Veeti sairastui, kumpikaan ei pääse töihin.” Lopuksi yksinkertaisia: “Milloin tulet kotiin?”
Marja-Liisa vastaa lyhyesti: “Paranemisia”, “Tulossa 25.päivä”.
Paluu jännittää. Mitä odottaa perillä? Piiritys? Skandaali? Vai vaihdetut lukot (dokumentit kuitenkin turvassa)?
Oma koti tuoksuu hieman pölyltä ja seisoneelta. Kukat on kasteltu Raili-naapuri tuntee vastuunsa. Keittiön pöydällä on lappu: “Sini kävi kaksi kertaa, vaati avaimia, väitti vesivahinkoa. En antanut, tulin putkimiehen kanssa, oli täysin kuivaa. Tsemppiä, Marja-Liisa!”
Marja-Liisa hymyilee. Mainio nainen, Raili.
Illalla Sini tulee. Ei skandaalia, ei soittoja vain kello. Marja-Liisa avaa oven. Sini näyttää väsyneeltä, rusketusta poskilla, mutta katseeltaan sammuneelta.
Moi, Sini murahtaa ja astuu sisään.
Moi. Otatko teetä?
Sini istuu tutulle jakkaralle, missä istui eripuraa käydessään.
Miten loma meni? Marja-Liisa kysyy kaataessaan vettä.
Ihan ok. Kallista vain lasten kanssa. Oli pakko ottaa halvempi hotelli, budjetti ei riittänyt. Ilkka on vihainen, jouduttiin ottamaan lisää luottoa.
No, ainakin pojat näkivät merta. Hyödyllistä heille.
Sini pyörittää mukia hiljaa.
Äiti… Sä oikeasti kävit notaarilla sen lahjoituksen takia?
Kyllä.
Ja allekirjoitit vai?
En vielä. Paperit on valmiina. Riippuu teistä.
Sini nostaa silmänsä, niissä on kyyneleet.
Äiti… ethän sää tosissasi aio viedä asuntoa pois? Me ollaan sun oma perhe! Mä vain hermostuin silloin. Tiedät millainen oon. En halunnut muka oikeasti hoitoon laittaa, ajattelin vain että pelottelisin. Luulin että suostut.
Huono tapa, Sini. Kiristys ei toimi perheen sisällä. Se vain tuhoaa luottamuksen. En käännä sinulle enää selkää ilman varuillani oloa.
Älä! Sini alkaa itkeä. Anteeksi. Mä oon ollut tottunut että olet aina joustava, auttava, kaikki käy. Nyt laitoit vastaan. Mä pelästyin.
Marja-Liisa koskettaa tyttärensä olkapäätä. Kovuuden alta löytyy vain surua.
En pannut vastaan vaan muistutin että olen ihminen. Minullakin on rajani. Autan mielelläni lasten kanssa, mutten terveydelläni ja käskystä. Jos haluat tuoda pojat, soita ja kysy miten voin. Jos jaksan, otan heidät. Jos en, selviät itse.
Selvä, äiti. Ymmärsin.
En anna avaimia enää. Tulkaa vierailulle, soitatte summeria. Mieleni on rauhallisempi näin.
Sini nyökkää ja pyyhkii nenänsä.
Miten testamentin kanssa?
Ei muutoksia toistaiseksi. Asunto on sinun vasta kun minut haudataan. Sitä ennen ei kannata kiirehtiä. Heinolassa lääkäri sanoi että sydän on kuin nuorella.
He juovat teetä. Juttu ei ihan luista, lämpöä ei löydy, mutta sota on ohi. On kylmä rauha, valpas aselepo. Sini lupaa tuoda pojat viikonloppuna hetkeksi (“vain lättyjen ajaksi, heti haetaan takaisin!”).
Marja-Liisa sulkee oven. Kääntää avainta, katsoo kaupungin iltavaloja ikkunan takaa. Hän tuntee olonsa laivan kapteeniksi, joka on selvittänyt myrskyn: purjeet repaleina, miehistö nurisee, mutta peräsin on omissa käsissä.
Seuraavana viikonloppuna pojat tulevat aikuisempina.
Mummu, nähtiin meduusa! Kimi iloitsee. Isi paloi auringossa!
Syödään lättyjä ja kerrotaan matkastaan. Sini on hiljaa, ei huomauttele. Hetken päästä lähtevät.
Kiitos, äiti. Meillä on kotitehtäviä vielä.
Hyvää kotimatkaa.
Kun he ovat lähteneet, Marja-Liisa istahtaa lempituoliinsa, sytyttää valaisimen ja tarttuu junassa aloittamaansa romaaniin. Onko yksinäistä? Vähän. Mutta se on itsenäisen, ylpeän naisen rauhaa. Hän ymmärtää: rakkautta ei ansaita olemalla mukautuva. Kunnioituksen saa joskus näyttämällä hampaita vaikkapa psykiatrin todistuksella ja omilla oikeuksilla.
Syksyllä hän ilmoittautuu uimahalliin ja Aktiivisten Seniorien kerhoon. Elämä yli kuudenkymmenenviiden on vasta alussa, jos ei anna muiden kirjoittaa käsikirjoitusta puolestaan.
