Äiti, miksi sinä nyt välttelet, kuin kuka tahansa nuori tyttö? Eihän me pyydetä sinua kantamaan puukuormia. Vain viettää kesä lastenlasten kanssa. Kolme kuukautta ei ole ikuisuus, menee nopeasti ohi! Raikas ilma, mökki, omat kurkut. Kaupungissa on tukalaa, asfaltti sulaa, mutta sinulla on siellä paratiisi. Me ostettiin jo liput ja varattiin hotelli. Ei kai nyt peruta?
Tuula Virtanen katsoo poikaansa, sekoittaen lusikalla jäähtynyttä teetä kupissaan. Teelehdet pyörivät, muodostaen omituisia kuvioita kuin ukkospilviä. Samanlaiset pilvet vaivaavat nyt tämän kodikkaan keittiön, jossa vielä viisi minuuttia sitten tuoksui vaniljasämpylät ja rauha.
Tuula istuu vastapäätä ainoaa poikaansa, Jussi. Kolmekymmentäviisi vuotta, hivenen harmaata ohimoilla, trendikkäät älykellot ranteessa ja kasvoilla teini-ikäisen pettynyttä ilmettä, jollei saanutkaan uutta pelikonsolia. Vieressä istuu miniä, Sanni, huulensa tiukasti yhdessä. Hän selaa näyttävästi puhelimensa uutisvirtaa, osoittaen, ettei tämä keskustelu ole hänelle mieluisa, mutta välttämätön kuin hammaslääkärillä käynti.
Jussi, sanoo Tuula hiljaa mutta päättäväisesti, asettaen lusikan pöydälle. Metalli kolahtaa posliiniin, kuulostaen yllättävän kovalta. En välttele. Kerron vaan omat suunnitelmani. Tänä vuonna en ota poikia koko kesäksi. Olen väsynyt. Verenpaine heittelee keväästä asti, lääkäri sanoi että tarvitsen rauhaa ja hoitoa. Ostin lomapaketin Kuopion kylpylään kesäkuuksi. Sitten haluan vain elää omaa elämää. Hoitaa ruusuja, lukea, nukkua kunnolla.
Sanni irrottaa katseensa puhelimesta ja katsoo anoppia järkyttyneenä.
Oma elämä? Oikeastiko, Tuula? Lapsetlapset ovat ilo! Monet haaveilevat siitä, ja sinä «ruusut». Pojat tarvitsevat kehitystä, mummon huolenpitoa. Ja sinä ilmoitat tästä vain viikkoa ennen matkaa? Me ollaan lähdössä Mallorcalle, meidän vuosipäivä. Kolme vuotta ei olla oltu kahdestaan!
Sanni, olen sanonut teille jo maaliskuussa, Tuula yrittää pysyä rauhallisena, vaikka sisällä kaikki värisee loukkaantumisesta. Että tänä kesänä minuun ei kannata luottaa lastenhoidossa. Te silloin nyökyttelitte ja hymyilitte. Nyt esitätte, ettette muka kuulleet.
Äiti, ihan sama mitä sanoit, Jussi huitoo kädellä. Ajateltiin, että se oli ohimenevä fiilis. Eihän sillä väliä, oletko mökillä yksin vai lasten kanssa. He on jo melko isoja, Eero on kahdeksan ja Mikko kuusi. Itsenäisiä tyyppejä.
Tuula hymähtää karvaasti. Ne “itsenäiset tyypit” viime vuonna viikon aikana hajottivat kasvihuoneen pelaamalla futista, upottivat puhelimen vesiastiaan ja pelästyttivät naapurin kanat niin, että ne lakkasivat munimasta. Eikä Tuula päästänyt heitä silmistään. Iltaisin hän rojahti tyyten väsyneenä, ottaen tabletteja sydämentykytykseen, kun “itsenäiset” vaativat lettuja, satuja ja vettä kolmen aikaan yöllä.
Suuri ero, Jussi. Rakastan heitä, todella paljon. Mutta terveys ei anna myöten olla lastenhoitajana 24/7. Voisin ottaa heitä viikonlopuksi, joskus. Ei kolmeksi kuukaudeksi. Se on raskasta, Jussi. Olen kuusikymmentäkaksi.
Juuri siksi! Sanni yllättäen puuttuu jyrkästi. Kuusikymmentäkaksi! Ikä, jolloin pitäisi ajatella perhettä eikä kylpylöitä. Tuula, tämä on itsekästä. Me luotettiin sinuun. Annettiin sinun juhlapäivänä monitoimikone lahjaksi, pidettiin huolta. Ja sinä vain petät.
Monitoimikone? Tuula nostaa kulmaa. Se, jonka en ole käyttänyt kertaakaan, koska tykkään kokata hellalla? Kiitos silti. Mutta eihän lahjoja anneta siksi, että laskutetaan sitten palveluista?
Sanni punastuu ja tökkää miestään pöydän alla. Jussi huokaa, raapii nenänvartta ja sanoo jotain, joka kylmettää Tuulan sisällä.
Äiti, älä aloita… Sanni ja minä ollaan mietitty. Olet viime aikoina ollut… outo. Unohtavainen, kärttyisä. Kieltäydyt auttamasta perhettä. Ehkä se johtuu iästä? Alkaako dementia, tai jotain?
Mitä? Tuulan kurkkuun nousee pala.
Niin… Jussi levittää käsiään, vältellen katsekontaktia. Vanhuksilla usein katoaa yhteys todellisuuteen. Jos et jaksa hoitaa lapsia, kohta et jaksa itsestäsikään pitää huolta. Iso asunto, kaasu, vesi… Vaarallista. Me mietittiin, että olisi hyviä palvelutaloja, yksityisiä. Hoitoa, lääkäreitä, saman ikäisiä. Ei huolia, viisi ateriaa päivässä. Ehkä se olisi parempi? Asunto vuokrataan, rahat käytetään sinun hoitokuluihin. Ja meillekin helpottaisi asuntolaina.
Keittiössä vallitsee hiljaisuus. Ulkona kuuluu, miten ratikka kolisee ohitse, miten vanha kellotikka tikittää edesmennyt mies lahjoitti sen. Tuula tuijottaa poikaansa eikä tunnista häntä. Missä on se poika, jonka sukkia hän korjasi? Missä se nuori, jonka takia hän tilasi lisäopetusta ja säästi omasta elämästä? Nyt edessä istuu vieras, laskelmoiva mies, joka uhkaa äitiä vanhainkodilla.
Haluatko… sijoittaa minut laitokseen, että en ole teidän tiellä? hän kuiskaa.
Ei nyt heti laitokseen, Sanni irvistää. Se on «arvokas vanhuus». Itse sanoit verenpaine, uupumusta. Lääkärit siellä lähellä. Jos sattuu jotain… Me ollaan lomalla. Kuka on vastuussa? Me. Sitten ollaan rauhallisia.
Eli vaihtoehdot: joko hoidan lapsenlapset ja uuvun kesällä mökillä, tai te julistatte minut toimintakyvyttömäksi ja pistätte laitokseen? Tuula oikoo selkänsä. Kipeä selkä suoristuu kuin viulunkieli.
Älä nyt dramatisoi, Jussi nostaa katseensa, häpeän ja määrätietoisuuden sekoitus näkyy silmissä. Ymmärrä, me tarvitaan apua. Jos et auta perhettä, niin mikä järki siinä on, että asut kolmiossa yksin? Lapsilla tilaa vähän, meillä vähän, sinä siellä yksin. Ei tämä ole uhkaus, äiti. Tämä on vaan… elämän logiikkaa.
Tuula nousee hitaasti pöydästä. Astuu ikkunan luo. Pihalla kukkii syreeni. Elämä jatkuu.
Lähtekää, hän sanoo kääntymättä.
Äiti, emme ole vielä päässeet yhteisymmärrykseen…
Lähtekää! hän kääntyy äkillisesti, hänen äänessään piilee voimaa. Ulos. Molemmat.
Jussi ja Sanni vilkaisevat toisiaan. Poika aikoo sanoa jotain, mutta huomaa äitinsä kalpeat kasvot, eikä uskalla.
Mieti, äiti Jussi sanoo eteisestä. Viikko aikaa. Sitten ratkaistaan eri tavalla. Liput menevät hukkaan.
Ovi sulkeutuu. Tuula istuu ja peittää kasvonsa käsillä. Kyyneleet eivät virtaa. Vain kuiva, raastava pelko ja valtava pettymys.
Yö menee valvomatta. Hän tuijottaa kattoa, pyörittää mielessään pojan sanoja. “Palvelutalo”, “outo”, “vaarallinen”. Hän tietää lain: ilman hänen suostumustaan häntä ei voi määrätä laitokseen kun on järjissään. Mutta pelkkä ajatus, että oma poika miettii tämän, vain päästäkseen lomalle ja ratkaistakseen asuntotilanteen, satuttaa.
Aamulla Tuula juo vahvaa kahvia, pukee parhaat vaatteensa, laittaa huulipunaa ja lähtee. Suuntana ei ole apteekki eikä kauppa, vaan notaarin luo vanha tuttu, Leena Saarinen, jonka toimisto hoiti miehen paperit.
Leena, kaipaan neuvoa, hän sanoo astuessaan sisään. Mahdollisesti myös asiakirjojen päivitystä.
Kaksi tuntia myöhemmin hän lähtee, sydän keventynyt ja paperit laukussa. Sen jälkeen matkaa matkatoimistoon ja sitten sairaalalle pyytää psykiatrilta virallisen lausunnon: hän on täysin terve ja kognitiiviset kyvyt normaalit. Nuori lääkäri ihmettelee, mutta antaa todistuksen ja kehuu hyvää muistia.
Illalla puhelin soi tauotta. Jussi ja Sanni yrittävät tavoittaa: viestit vaihtelevat «Äiti, älä pelleile» «Löysimme hyvän palvelutalon, mennään katsomaan». Tuula mykistää puhelimen.
Hän pakkaa matkalaukkua. Ei vanhaa mökkilaukkua, vaan uutta, joka ostettiin kolme vuotta sitten ja jäi käyttämättä. Hattuja, kesämekkoja, uikkari kaikki huolellisesti.
Kolmantena aamuna, lauantaina, ovikello soi. Painokkaasti, vaativasti. Tuula katsoo ovisilmästä. Jussi, Sanni ja kaksi poikaa reppuineen. Lastenlapset ilakoivat, Sanni kiroilee hiljaa.
Tuula avaa oven. Hän on jo valmiiksi pukeutunut: vaaleat housut, silkkihuivi kaulassa, laukku vieressä.
Hei mummo, tulit valmiiksi! Eero hihkaisee. Lähdetäänkö mökille?
Jussi pysähtyy lähelle, katsoo äitiään.
Äiti, mihin menet? Toimme pojat, meidän lento on yöllä! Et kai unohtanut?
En unohtanut mitään, Jussi, rauhallinen vastaus. Olen menossa Kuopioon. Juna lähtee kahden tunnin päästä. Taksi odottaa.
Kuopioon?! Sanni kiljahtaa. Entä lapset? Mihin me heidät laitetaan?
He ovat teidän lapsia, Sanni. Ja teidän vastuulla. Olen jo sanonut: olen menossa omiin menoihin.
Teet tämän tahallasi? Jussin kasvoilla punaiset läikät. Mehän puhuttiin palvelutalosta! Haluatko että…
Että mitä? Tuula ottaa laukusta paperin, psykiatrin lausunnon. Tässä! Virallinen todistus. Olen täysin terve, ei merkkejä dementiasta. Jokainen yritys julistaa minut kyvyttömäksi kohtaa oikeudessa syytteen. Olen konsultoinut juristia.
Jussi lukee paperia, käsivarret laskeutuvat alas.
Äiti, me yritettiin vain pelotella, että suostut.
Hienot keinot, poikani. Äitiä uhkailla palvelutalolla, jotta säästetään lastenhoitokuluissa.
Mutta liput! Hotelli! Rahat menee, Sanni melkein itkee, kun Mallorcan matka romahtaa.
Valinnan paikka: joku teistä jää lasten kanssa, tai palkkaatte hoitajan. Tai otatte mukaan.
Mukaan? Mallorcalle? Ei ole loma! Sanni järkyttyy.
Kolme kuukautta mökillä lasten kanssa olisiko se sitten loma? Tuula vastaa. Ja mökin avaimia en anna. Olen istuttanut harvinaisia ruusuja ja järjestänyt kastelun. Tunnen teidät, kaikki menee pilalle. Mökkini on kiinni. Naapuri pitää silmällä.
Sinä… sinä olet hirviö, Sanni sähähtee. Omaa verta, mutta käytät kuin…
Kuten ihminen, joka kunnioittaa itseään, Tuula täydentää. Ja toinen juttu: kirjoitin testamentin uusiksi.
Tämä lause kuuluu matalana mutta iskee kuin pommi. Jussi kalpenee.
Kenelle?
Tällä hetkellä ei kenellekään. Asunto menee valtiolle tai Kissojen suojeluyhdistykselle, jos te ette opi käyttäytymään. Tai ehkä menen naimisiin. Kuulemma kylpylässä tapaa herrasmiehiä.
Hän ottaa laukun ja rullaa sen käytävälle, pakottaen pojan ja miniän väistämään. Pojat hiljenevät, katsovat mummoa kunnioittavasti.
Tuoko meille magneetin? Mikko kuiskaa vaivihkaa.
Tuula pysähtyy. Sydän puristuu kasaan. Lapset eivät ole syyllisiä vanhempiensa käytökseen. Hän polvistuu ja halaa poikia.
Tuon kyllä, murut. Ja hunajaa. Olkaa kiltisti vanhemmille heillä on nyt vaikeaa. Aikuistuminen on aina kovaa.
Tuula nousee, katsoo poikaansa.
Hei sitten. Tulen kolmen viikon päästä. Toivon, että olette muistaneet, että olen äiti, en ilmainen osa asuntoa. Sulkekaa ovi, teillä on omat avaimet.
Hän astuu hissiin. Ovet sulkeutuvat, erottaen hänet läheistensä pettyneistä ja kiukkuisista kasvoista. Taksiin astuessaan hän sallii yhden kyyneleen. Vain yhden. Kuopio odottaa, kylpylähoidot, puistokävelyt ja ennen kaikkea vapaus.
Kesä on ihana. Tuula kävelee pitkin kylpylän terassipolkuja, hengittää järven ilmaa, tutustuu mukavaan helsinkiläiseen rouvaan ja eläkkeelle jääneeseen everstiin, joka tarjoaa käsivarttaan. Hän avaa puhelimen kerran päivässä.
Ensin viestit Jussilta ovat vihaisia. Sitten surkeita: «Äiti, menetin rahat, Sanni ei puhu». Sitten asiallisia: «Hoitaja maksaa paljon, voiko auttaa rahalla?» Tuula vastaa: «Minulla on eläke ja kylpyläloma on kallis. Hoitakaa itse».
Kahden viikon päässä sävy muuttuu. «Miten voit, äiti? Sydän kunnossa?». «Mikko piirsi sinut, kaipaa».
Palattuaan kotiin, ruskeana, hoikkana ja viisi vuotta nuorentuneena, asunnossa on siistiä. Jääkaapissa kakkua.
Jussi tulee illalla. Yksin, lapset ja Sanni jäävät kotiin. Hällä on syyllinen ilme, pyörii eteisessä. Lopulta astuu keittiöön, istuu samaan tuoliin, jossa kuukautta aiemmin uhkasi äitiään.
Äiti, anna anteeksi, hän sanoo hiljaa. Oltiin tyhmiä. Totuttiin siihen että aina sanot «kyllä». Sanni painosti Mallorcan kanssa, töissä kiirettä… Menetettiin suunta.
Tuula kaataa teetä hänen lempikuppiinsa.
Menetitte, Jussi. Onneksi löytyi. Missä Sanni?
Kotona. Häntä hävettää. Ei uskonut, että lähdet oikeasti, luuli bluffaavan. Matka jäi välistä. Oltiin kotona, poikien kanssa. Oli jopa kivaa. Vaikeaa, ovat oikeasti vilkkaita, mutta käytiin puistossa, pyöräiltiin, opetin Eeron uimaan.
Näetkö, Tuula hymyilee. Isyys on työ, Jussi.
Äiti, entä testamentti… Vai pelottelitko?
Tuula siemailee teetä, silmät veitikkamaisesti sirrillään.
Se jää minun salaisuudekseni. Teillä on syytä soittaa äidille muutenkin kuin vain silloin kun lapsia pitäisi hoitaa.
Jussi naurahtaa ja nyökkää.
Ymmärrettiin. Ansaittiin.
Kaksi vuotta kulunut. Tuula ei enää ota lapsenlapsia koko kesäksi, vain kahdeksi viikoksi heinäkuussa silloin kun haluaa. Kukaan ei puhu palvelutalosta. Päinvastoin, Jussi asensi tukikahvat kylpyhuoneeseen ja osti hyvän verenpainemittarin. Sanni, vaikka kylmästi, toivottaa hyvää juhlapäivää ja kysyy neuvoa taimista.
Suhde on muuttunut. Enää ei ole äidin itsestäänselvää, anteeksi antavaa läsnäoloa vaan etäistä, mutta kunnioittavaa. Tuula ymmärtää, että se on arvokkaampaa kuin olla käyttökelpoinen mummo, jonka yli kävellään.
Rakkaus lapsiin ei saa muuttua uhrautumiseksi, joka tuhoaa omaa elämää. Teillä on oikeus onnelliseen vanhuuteen eikä kukaan saa sitä viedä.
