Kuule, kerran mä toin töihin mukaane kodittoman koiranpennun. Siis kävi vaan sillai, että mä löysin pennun ihan just ennen työpäivän alkua olin jo valmiiksi kiireessä, ja siinä se rääpäle nökötti sateessa ja kurassa, ihan onnettoman näköisenä. Mä vein sen sitten salaa toimistoon ja piilotin nurkkaan, mutta eihän siitä mitään tullut se piippasi ja mulperoi ja yritti koko ajan ryömiä ulos piilostaan.
No, eihän siinä mennyt kauaa kun kaikki kollegat bongasi pienen sekopään siellä nurkassa.
Ensimmäisenä tietenkin meidän iloinen ja aina seurallinen sihteeri, Veera Metsälä. Nuori nainen, joka osaa aina laittaa hiukset kivasti ja meikata hillityn hienosti. Kuitenkin nyt, kun Veera näki sen likaisen karvakasani, sen ilmeestä katosi hetkessä kaikki makea. Voi hyvänen aika, Oskari Virtanen! Eikö sua ällötä ollenkaan pitää tollasta mudassa kierinyttä otusta toimistossa? Se kaikkivoipa ystävällinen veil vaan suli siihen matolle pienen koiran viereen.
Sitten tuli meidän siivooja, Aila Haavisto. Yleensä vähän äksy ja väsynyt aina mutisee siivouskärryn takaa. Mutta kun Aila huomasi pennun, sen ryppyinen naama aukesi aurinkoon: No mutta kuka tänne on tällaisen karvakasan tuonut? Oskari Virtanen, onko tää joku työtehtävä vai oma löytö? Siinä unohtui väsynyt naama, kun alta pilkisti lempein hymy, mitä Ailasta koskaan oon nähnyt.
Sitten yksi kaveri, minun työkaveri Risto Salonen, joka on yleensä aina valmis auttamaan ja tykkää kaikista, heittää vitsiäkin taukohuoneessa. No, sinä päivänä Risto pysyi toimistoni oven takana. Irvisti vähän ja totesi: Kodittomat eläimet tuo vaan tauteja ja likaa Se kohteliaisuuden naamio jäi sinne ovensuuhun, eikä hymystä ollut enää tietoakaan.
Mutta eniten mua pysäytti pomoni, Kari Mikkola. Se on yleensä aina vakava, vähän vaikea ja pitää etäisyyttä. Mutta nyt se kattoi mua hetken ja sano: Noh, Oskari Virtanen ehkä sun kannattaa pitää vapaapäivä tänään. Ota poika mukaasi ja mene kotiin on tärkeämpiäkin asioita kuin tämä työ. Mutta hei, älä jätä sitä pentua minnekään, sekin on elävä olento. Ja sitten, vähän kömpelösti hymyiltyään, pomokin lähti pois huoneesta ja jätti meille rauhan.
Siinä sitä istuttiin pennun kanssa paikoillamme, ja mä huomasin ympärilläni kaikki ne ihmiset, joita luulin tuntevani hyvin. Mutta eipä sitä oikeasti tiedä, millainen siinä vierellä oikeasti asuu ja hengittää ei ennen kuin joku koiranpentu pudottaa kaiken muun naamion pois.
