Kärpänen ikkunalla surisi ohuesti ja korkealta. Vilppu raotti silmiään. Aamuauringon säde hyväili tyynyn pintaa ja hipaisi Vilpun pientä nenää. Hän hymyili ja venytteli tyytyväisenä. Peiton alla oli lämmin, mukava olo. Täytyisi nousta, mutta uni vielä houkutteli.
Äiti, hän kuiskasi hiljaa. Sitten ääni koveni, Äitii!
Äiti tuli huoneeseen pyyhkien käsiään esiliinaan.
Heräsitkö jo? Mitä sinä huutelet? Äiti kumartui, suuteli Vilpun pisamaista nenää ja sanoi lempeästi:
Huomenta, poikaseni! Ylös, ylös nyt, pieni viikari!
Vilppu kietaisi kätensä äidin kaulan ympäri. Äiti tuoksui maidolta, tuoreelta leivältä ja joltakin, joka tarkoitti kotia. Ennen, asuessaan Helsingissä, se oli isä joka herätti Vilpun aamuisin päiväkotiin. He tekivät aamujumppaa yhdessä, pesivät hampaita, loiskivat vettä ja nauroivat, kun äiti hoputti ja tuhisi taustalla. Mutta sitten kaikki muuttui.
Eräänä päivänä isä ei tullutkaan hakemaan Vilppua päiväkodista. Hän istui siellä vahtimestarin kanssa iltaan asti. Äiti saapui viimein, kasvot turvonneina itkusta ja kertoi, että isää ei enää ollut nyt Vilppu oli heidän perheensä ainut mies. Tarkkaa syytä Vilppu ei tiennyt, mutta myöhemmin kuuli aikuisten puheista, että isä oli joutunut onnettomuuteen vieraalla autolla. Sitten oudot miehet veivät heidän asuntonsa. Pian muutettiin mummon luokse maalaiskylään.
Kylä oli suuri ja venyi joen varressa metsäiseen päähän asti. Juuri siellä, melkein metsän reunalla asui mummo Aili, ja nyt myös he, Vilppu ja äiti. Isoisää ei ollut, hän oli kuollut jo kun Vilppu oli ihan pieni. Siksi Vilppu ajatteli, että hänestä tuli nyt perheen mies.
Mummo Aili ja äiti työskentelivät maitotilalla. Vilppu tiesi nyt, että navetta oli iso rakennus, jossa asuivat lehmät, siat ja joskus jopa hevoset. Äiti oli näyttänyt kaikki eläimet työpäivän aikana, mutta Vilpun nenää navetassa haisi niin voimakkaasti, että hän aina nipisti sieraimiaan ja mummo ja äiti vain nauroivat hyväntahtoisesti.
Poika livahti kylmiin tohveleihin ja juoksi pihalle yöpuku päällä tarpeilleen. Elokuisen sunnuntain aamuvirkku aurinko kutitti seitsemänvuotiasta poikaa viileydellään. Hän värisi. Sieltä täältä kaikui kukkojen kiekunaa. Kaukaisuudessa haukkui koiria. Mummo ilmestyi ulos ladossa mutisten:
Joku taisi taas kaivaa kanakopin alle. Onkohan ketun lisäksi jo joku muu otus tullut?
“Kohta on syksy”, ajatteli Vilppu vähän vanhemmin mielin, vähän surullisena “olisi jo kiva päästä kouluun!” Ajatus sykähdytti äidin kanssa oli jo varattu koulutarvikkeet, ja uusi reppu oli aivan “huippu”! Lukemisen hän oli ehtinyt kesän aikana oppia, mutta kirjoittaminen vielä takkuili.
Aamupalaksi oli kaurapuuroa ja letut.
Vilppu, nyt mummon kanssa päätimme lähteä tänään sieneen. Lähdetkö sinä mukaan, vai ootko vielä liian pieni? äiti hymyili veitikkamaisesti ja iski silmää mummolle.
No tietenkin mä tulen! Vilppu vastasi suu täynnä lämmintä lettua ja kylmää maitoa.
Retkelle lähdettiin lähempänä puolta päivää. Metsä tervehti viileydellä. Elokuun viimeiset päivät, vaikka lehdet olivat vielä vihreät. Vilppu löysi sieniä kaikkialta, mutta äiti opetti: kaikki eivät kelpaa ja näytti syötävät ja myrkylliset. He samoilivat pitkään. Lopulta mummo katosi kauemmas, eikä vastannut äidin huuteluun.
Aurinko alkoi jo laskeutua, kun äiti ilmoitti, että pitäisi lähteä kotiin. Iso kori ja muovikassi olivat täynnä metsän antimia. Vilpun sienisaavi veti ikävästi käsiä, mutta valittaa ei mies saanut. Olihan hän perheen mies. Sitten äiti hermostui reittiä ulos ei löytynyt. Suolle käytiin, sitten ryteikköön, takaisin lähtöpaikkaan. Metsä oli kuin kääntänyt heitä ympäriinsä. He hätistelivät mummoa, mutta koivun lehdet havisivat ja peittivät kaiken äänen. Mummosta ei kuulunut mitään. Äiti istui ruohikkoon neuvottomana.
Äkkiä takaa räsähti oksia. Pensaasta ilmestyi… ehta suomalainen noita! Äiti nousi ylös säikähtäneenä.
Vilpun sydän löi. Tuo kumara, villatakkinen vanha nainen, kantoi puunrisuja selässään.
Mitäs siinä, eksyittekö, vai? Älkää peljätkö, enhän minä lapsia syö tokaisi mummo, silmää iskien. Hänellä oli hassu, syyläinen, koukkuinen nenä.
Kenen kakaroita te olette? Irman porukoita vai? kysyi vanhus ja ennen kuin kumpikaan ehti vastata, kasasi risukimpun taas selkäänsä ja kääntyi kannoillaan. Vielä mulkaisi tiukasti yli olkansa:
No eiköhän lähdetä tällä vanhan vihaisen kanssa eteenpäin!
Äiti ja Vilppu lähtivät kuuliaisesti perään, sienet kainalossa. Nainen avasi heinikon eteen tarmolla, ja pian metsä harveni. He jäivät hakkuuaukealle, jonka toisella puolella näkyi kylä. Samalla mummo Aili ilmestyi metsästä kuin taikaiskusta.
Noita nauroi epämiellyttävällä käkätyksellä, heilautti kättään ja vaappui risukimpun kanssa kohti kylää. Äiti kiitteli hiljaa, mutta vanha vain heilautti jälleen kättään ja puikkelehti pois.
Kun mummo Aili saapui heidän luokseen, äiti moitti:
Missä ihmeessä sinä olit! Me eksyttiin onneksi tuo vanha nainen johdatti meidät tielle.
No kuule, miten nyt voi eksyä tässä tutussa metsässä, sinähän kävit täällä jo lapsena!
Mummo, oliko tuo oikea noita? Vilppu kysyi silmät ymmällään.
Jaa-a, Vilppu, se oli Hennilän Hilppa! Kyllä tuo vähän noitamainen ja vähän omituinen on
Illalla iltapalalla Vilppu yllättäen kysäisi:
Mummo, miksi häntä kutsutaan Hennilän Hilpaksi?
Kukapa sen tietää, mutta jo nuorena häntä näin kutsuttiin. Pienenä oli pyöreälihaisin lapsi koko kylässä, perheellä iso talo ja herkkuja aina tarjolla. Aina söi voita ja sokeria leivän päällä, muut lapset katsoivat vierestä, eikä Hilppa leikkinyt kenenkään kanssa. Kaikki kiusasivat Pullukka-Hilpaksi. Ajan saatossa kasvoi, tapasi nuoremman traktorikuskin, naimisiin mentiin ja syntyi poika.
Kun poika oli kahdeksan, sattui kevättulva. Miehet uittoivat tukkeja joen varrella, ja pojat kulkivat ronskisti liukkaita tukkeja pitkin. Hilpan poika, pieni ja hento, putosi eikä noussut enää. Kolme päivää etsittiin, ja sitten löytyi. Hilppa menetti järkensä, mies juopotteli surun pois.
Mies löydettiin talvella metsän reunasta jäätyneenä. Hilppa päästettiin myöhemmin hullujenhuoneelta, mutta jäi omiin oloihinsa. Sanoi, että viherkasveja ja yrttejä keräsi, paransi muita jos pyydettiin, mutta muuten erakoitui. Vuosikymmeniä jo yksin elänyt, muutama vuohi seuranaan.
Mummo vaikeni. Äiti korjasi pöydän ja sanoi hiljaa:
Harva meistä säästyy elämän kolhuilta Kiitollinen saa olla, kun joku ojentaa auttavan käden.
Vilpusta tuntui myös sääliä Hilppaa kohtaan.
Syyskuu oli aurinkoinen ja kuulakkaan raikas. Aamuisin oli kylmä, ja joskus yöpakkasia, mutta päivällä lämmin. Metsä hehkui keltaisena ja punaisena. Perunat oli nostettu ja Vilppu kävi nyt toista viikkoa koulua. Hän muisti varmasti koko elämänsä sen ensimmäisen koulupäivän: opettaja, Leena-Maija, oli ystävällinen ja tarkka. Hän oli ottanut Vilpun kädestä ja vienyt luokkaan, koska Vilppu oli rivissä pienin.
Ensimmäiseltä luokalta ei vielä tullut arvosanoja, mutta Leena-Maija kehui Vilppua usein, että tämä yritti hyvin, vaikka kirjoittaminen oli vaikeaa. Vilppu tutustui kahteen poikaan, Jooseen ja Kalleen, jotka asuivat samalla kyläraitilla. Usein kulkivat porukalla koulusta kotiin, kun tunnit sattuivat yhtä aikaa. Koulu oli kylän toisella reunalla, mutta pojat näyttivät oikopolun, joka kulki autiopaikan ja Hennilän Hilpan kasvimaan läpi. Joskus Vilpun koulutieltä haki mummo tai äiti.
Sinä päivänä Vilpulla kävi tuuri: opettaja piirsi vihkoon kaksi punaista tähteä ja hänet hyväksyttiin koulun kirjastoon. Vilppu sai mukaansa kirjan “Taikasanat” ja mieli oli kevyt lähtiessä. Joose ja Kalle olivat vielä oppitunnilla, joten Vilppu jatkoi yksin soratietä pitkin ojan vieritse, jossa rojua ja vanhaa tavaraa makasi. Hänen piti väistellä roinaa.
Yhtäkkiä poika kuuli outoa murinaa. Hän kohotti katseensa ja hätkähti: lauma irtokoiria seisoi hänen tiellä. Hän yritti pakittaa, mutta oli liian myöhäistä koirat ehtivät ympärille. Suurin niistä lähestyi hampaat irvessä. Vilppu huusi, mutta ääni takertui kurkkuun. Koira hyökkäsi hän yritti suojautua repullaan, mutta eläin repi repun pois ja riepotteli sitä. Vilppu kaatui, suojasi päätään käsillään, mutta tunsi pureman olkapäässään ja menetti tajunsa.
Vilppu ei nähnyt, miten Hilppa, eläkepäiviensä noita, juoksi aidan yli lapiota heilutellen. Hän mätki koiria lapion kanssa, mutta koirat hyökkäsivät vertavuotava johtokoira kävi hänen selkäänsä kiinni. Hilppa, viimeisillä voimanrippeillään, kaatui Vilpun päälle, suojaten poikaa pitkällä hameellaan ja laihalla kehollaan…
Tavallisesti kylä oli päivisin tyhjä. Nuoret olivat koululla, aikuiset navetalla tai pellolla. Juuri silloin kun Hilpan pihan nurkilla kuului ääniä ja koirien karjuntaa, lähipellolla palaavat karjanhoitajat näkivät liikehdintää ja pysäyttivät pakettiauton pientareelle.
Käännä perkele pihaan! Mitä kummaa siellä tapahtuu?
Kuski kurvasi paikalle. Koira-armeija lakkasi hyökkäyksestä, jäi murisemaan. Maassa lojui silputtuja vihkoja, kirjoja ja verta. Hilppa makasi kasvot nurmessa, käsivarsi pahan näköisenä. Suuri koira repi hänen niskaansa. Miehet syöksyivät apuun, huitelivat koiria pois, ampuivat ilmaan. Pian kyläläisiä riensi avuksi, haukkuvat koirat kaikkoilivat metsään.
Hilppa voihkaisi viimeisillä voimillaan. Kun miehet käänsivät Hilpan kyljelleen, hänen altaan löytyi verilöylyssä tajuttomana makaava pieni poika.
Soittakaa ambulanssi! he huusivat.
Aurinko siivilöi sairaalan ikkunoista. Vilppu raotti silmiään valkoisten seinien keskellä.
Missä olen? hän mietti, kun tajunta palasi. Hän liikahti.
Äiti, joka oli istunut vuoteen vieressä, purskahti juoksuun kyyneliin:
Vilppu, poikani, heräsit!
Vilpun olkapää ja käsi särkivät pahoin. Hän muisti kaiken.
Äiti, puriko koira käteni poikki? Enkö mä pääse enää kirjoittamaan?
Ei, rakas. Käsi jäi, vain revittiin auki. Lääkärit leikkasivat kyllä siitä hyvä tulee, ennen naimisiinmenoa paranee, äiti lohdutti, kiitos Hilpalle. Hän suojasi sinut omalla kehollaan. Nuku nyt…
Koko kylä saattoi Hilpan hautaan. Koirat olivat raadelleet hänen molemmat kätensä ja jalkansa; vanhan ihmisen sydän pysähtyi leikkauspöydällä.
Seuraavana päivänä kiihtyneet kylän miehet, virkavallan salaa, lopettivat koko aggressiivisen koiralauman. Neljäkymmentä ruhoa haudattiin sorakuopan laidalle. Metsän reunasta löydetyt pentueet jaettiin kyliin.
Vilppu oli poissa koulusta vain yhden jakson. Käsi kirjoitti vielä huonosti, mutta hän harjoitteli innokkaasti. Opettaja kehui kovasti ja pojat pitivät Vilppua sankarina.
Vilppu ja äiti kävivät Hilpan haudalla viemässä suuren kukkakimpun. Haudan rautaristissä luki, että Hilpan oikea nimi oli Hilkka Hentunen ja hän täytti tasan yhdeksänkymmentä kuollessaan. Äiti itki hiljaa.
Voi Hilppa, elämäsi oli vaikea, mutta viimeisinä hetkinäsi autoit kiitos metsästä, erityisesti pojastani. Maa sinua lepuuttakoon, Hilppa!
Kun koulun joulujuhlassa näyttämölle astui noita, Vilppu purskahti itkuun ja lähti salista. Hänen kätensäkin kipeytyi uudelleen. Hilppa tuli taas mieleen.
Elämä ei aina säästä ihmistä myrskyiltä, ja jokainen tarvitsee joskus auttavan käden jopa vanhalta, joka kulkee omia teitään. Toisinaan suurin sankarius on siinä, että suojelee toista vaikka oman elämänsä hinnalla. Niin muistetaan: kuka hyvänsä voi olla sankari, kun elämä vaatii.
