Joka tiistai
Aino kiirehti metroon, tyhjä muovikassi kädessään. Sen kahvoilla oli jotenkin epäonnistumisen tuntu kaksi tuntia oli turhaan kulunut Helsingin kauppakeskuksissa vaeltaessa, eikä kummitytölle, ystävän tyttärelle, ollut löytynyt mitään sopivaa lahjaa. Kymmenvuotias Kerttu ei enää ollut poneihin rakastunut, vaan tähtitiede oli vienyt voiton ja hyvän kaukoputken löytäminen järkevään hintaan osoittautui lähes mahdottomaksi tehtäväksi.
Ilta alkoi jo hämärtyä, ja metron käytävillä tuntui se erityinen päivän lopun väsymys, joka joskus tarttuu luihin. Aino pujotteli ulos virtaavien ihmisjoukkojen seasta rullaportaille, ja silloin hänen korvaansa iski selkeä, tunteikas katkelma muiden äänten keskeltä.
” …en olisi uskonut, että näkisin häntä enää koskaan, ihan totta kuului nuoren naisen vähän vapisemaan pyrkivä ääni takaa, mutta nyt hän hakee tytön päiväkodista joka tiistai. Ajanpa itse, ja sitten he menevät siihen puistoon, missä on ne vanhat karusellit…”
Aino pysähtyi hetkeksi liukuportailla ja kääntyi nopeasti katsomaan. Hän näki vilaukselta kirkkaanpunaisen villakangastakin, hermostuneen ilmeen, sädehtivät silmät. Sekä kuulijan, joka nyökkäsi hiljaa.
Joka tiistai.
Ainolla oli joskus ollut oma tiistainsa. Täsmälleen kolme vuotta sitten. Se ei ollut maanantai, jolloin kaikki tuntui raskaalta, eikä perjantai, joka tuoksui viikonlopun odotukselta, vaan juuri tiistai. Päivä, jonka ympärille koko arki rakentui.
Joka tiistai, tasan viideltä, Aino lähti koululta, jossa hän opetti äidinkieltä ja kirjallisuutta, ja kiirehti keskustan halki Sibelius-musiikkiopistolle, vanhaan kivitaloon, jonka parketti natisi askeleen alla. Hän haki Matin. Seitsemänvuotiaan pojan, hiljaisen ja vakavan, jolla oli viulukotelo melkein saman pituinen kuin hän itse. Ei oma lapsi vaan veljenpoika, Pekan poika. Pekka oli menehtynyt traagisessa onnettomuudessa kolme vuotta sitten.
Ensikuukausina hautajaisten jälkeen nämä tiistait olivat pelastusrengas. Matille, joka sulkeutui itseensä eikä juuri puhunut. Hänen äidilleen, Elinalle, joka oli murtunut surusta ja hyvä jos jaksoi nousta vuoteestaan. Ja Ainolle itselleen, joka yritti pitää heidän arjestaan kiinni palasina, olla ankkuri, tuki, vahvin lenkki tässä surun ketjussa.
Vieläkin hän muisti kaiken niin elävästi. Miten Matti tuli säestysluokasta, katse maassa, kenkiään tuijottaen. Miten Aino otti viulukotelon hänen käsistään, ja Matti antoi sen sanattomana. Kuinka he kävelivät yhdessä metrolle, ja Aino kertoi jotain hauskaa vaikkapa siitä, kuinka ekaluokkalainen oli kirjoittanut diktaattiin suorakaide väärin, tai kuinka harakka oli napannut sämpylän päiväkotilapselta.
Marraskuun loskassa Matti kysyi yhtäkkiä: Täti Aino, inhosiko isäkin sadetta? Ja Aino, sydän sykkyrällä tuskasta ja hellyydestä, vastasi: Hän vihasi sitä. Juoksi aina ensimmäisen katoksen alle. Silloin poika tarttui hänen käteensä. Vahvasti, vähän kuin aikuinen, ei hakeakseen turvaa, vaan kuin yrittäisi pitää kiinni jostain, mikä katoaa. Ei niinkään hänen kädestään, vaan isän kuvasta. Sormien puristus kieli siitä kaipuusta, johon kietoutui kirkas ymmärrys: niin, isä oli ihan oikea. Hän juoksi katosten alle, inhosi loskaa. Oli olemassa, ei vain muistossa tai isoäidin hiljaisissa huokauksissa, vaan tässä, novemberin viileässä ilmassa kadulla.
Kolme vuotta elämä oli jakautunut ennen ja jälkeen. Ja tärkein päivä, arjen keskellä kipeän todellinen, oli tiistai. Muut päivät olivat pelkkää taustaa ja odotusta. Tiistaiksi Aino valmistautui: osti Matin lempiomenamehua, latasi puhelimeen hauskoja animaatioita, joilla piristää metromatkaa, keksi aiheita keskusteluihin.
Sitten Elina alkoi toipua. Sai työpaikan, ja ehkä uudesta kaupungista myös uuden rakkauden. Hän halusi kääntää uuden lehden elämässään, kauemmas menneestä. Aino auttoi muutossa, pakkasi Matin viulun pehmeään koteloon ja halasi poikaa junalaiturilla pitkään. Kirjoitahan, soita aina kun haluat, hän hymyili kyynelten poltetta hilliten. Olen aina täällä.
Aluksi Matti soitti joka tiistai, tarkkaan kuudelta. Muutaman minuutin ajan Aino sai olla yhä täti, jonka piti ehtiä kysyä kaikki tärkeä: koulukuulumiset, uudet soittotunnit, kaverit. Puhelu oli ohut lanka, joka yhdisti heidät satojen kilometrien päähän.
Myöhemmin puhelut harvenivat kahden viikon välein soitettaviksi. Matti kasvoi, löytyi uusia harrastuksia, koulutehtäviä, tietokonepelejä ystävien kanssa. Täti, sori, viime tiistaina unohtui, oli matikan koe, hän kirjoitti viestissä, ja Aino vastasi: Ei haittaa, kulta. Miten koe meni? Ainon tiistai ei enää ollut puhelun juhlaa, vaan viestin odotusta joka joskus jäi tulematta. Hän ei loukkaantunut, vaan kirjoitti silloin itse.
Vähitellen puhelut jäivät isoihin juhlapäiviin: syntymäpäivään, jouluiltaan. Matin ääni kuului varmemmin, kertoen enemmän yleisesti: Ihan hyvin, Kaikki ok, On opiskeltu. Hänen uusi isäpuolensa, Tapio, oli hyvä lempeä eikä yrittänyt olla isän sijainen, vain turvallinen aikuinen arjessa. Se riitti.
Äskettäin perheeseen syntyi pieni sisko, Aila. Sosiaalisen median kuvassa Matti piti vauvaa sylissään kömpelöllä mutta liikuttavalla hellyydellä. Elämä, joskus armoton ja välillä ylenpalttinen, vaati aina omansa, mutta rakensi uutta arjen, vauvahuolen, koulun ja tulevaisuuden suunnitelmien avulla. Uudessa elämässä Ainolle jäi oma paikkansa varovainen, entistä kapeampi lokero silloin-näin-täti.
Ja nyt, metron kaiussa, nuo ohikiitävät sanat joka tiistai soivat hänelle kuin kaiulla. Ei moitteena, vaan tervehdyksenä siltä Ainolta, joka vuosia sitten kantoi repussaan vastuuta ja rakkautta enemmän kuin kukaan näki. Siltä, joka tiesi olevansa jollekin koko arjen tukipilari, se jolle juuri tiistaina oli kaikkein tärkeintä olla olemassa.
Se nainen punaisessa takissa eli aivan omaa tarinaansa, sovitteli menneen haavoja nykyhetken ylläpitoon. Mutta tuo rytmi, tuo tiukka järjestys joka tiistai oli jokaisen yhteistä kieltä. Läsnäolon kieltä: Olen täällä. Sinä voit luottaa minuun. Tänään, juuri tällä hetkellä, olet minulle tärkeä. Sitä kieltä Aino joskus puhui sujuvasti, nyt melkein jo unohtanut.
Juna nytkähti liikkeelle. Aino suoristi selkänsä ja katsoi omaa heijastustaan tummasta ikkunasta.
Omalla asemallaan hän tiesi jo, että tilaisi huomenna kaksi samanlaista, kohtuuhintaista teleskooppia. Toisen Kertulle, toisen Matille kotiinkuljetuksella. Kun Matti saisi paketin, Aino kirjoittaisi: Matti, tämä on siksi, että voimme katsoa samaa taivasta, vaikka asutaan eri kaupungeissa. Mitä jos ensi tiistaina, kello kuusi, jos on selkeää, katsotaan yhdessä Otavaa? Sovitaanko kellot. Haleja, täti Aino.
Hän nousi rullaportaita iltaan. Ilma oli viileä ja raikas. Seuraava tiistai ei enää ollut tyhjä. Nyt se oli varattu ei velvollisuutena, vaan hyvänä sopimuksena kahden ihmisen välillä, joita yhdistää muisto, kiitollisuus ja hiljainen, katkeamaton side.
Elämä jatkui. Ja Ainon kalenterissa oli yhä päiviä, joita saattoi varata muullekin kuin selviytymiselle. Päiviä pieneen ihmeeseen, kun kaksi ihmistä katsoo samaa taivasta eri puolilla maata. Muistolle, joka ei enää satu vaan lämmittää. Rakkaudelle, joka on oppinut kaukaisen kielen ja tullut siitä vain syvemmäksi, viisaammaksi ja kestävämmäksi.




