Olen kasvanut mummoni luona, mutta nyt vanhempani ovat päättäneet, että minun pitää maksaa heille elatusapua.
Minä ja perheeni asumme eri kaupungeissa. Emme ole nähneet toisiamme yli kahteenkymmeneen vuoteen. Vanhempani ovat taiteilijoita ja laulavat kuorossa koko heidän elämänsä on yhtä reissua. Kun täytin viisi, muutin asumaan mummon kanssa. Hänkin toivoi kevyempää arkea lapsen kanssa ja muutti siksi sukulaistensa lähelle.
Aluksi äiti ja isä kävivät kylässä kahdesti, joskus kolme kertaa vuodessa, mutta vähitellen vierailut harvenivat. Lopulta lakkasin itsekin ajattelemasta heitä. Yhteydenpito loppui kokonaan. Opiskellessani hammaslääkäriksi menin kolmantena opiskeluvuonna naimisiin.
Nyt minä ja mieheni pyöritämme omaa hammaslääkäriasemaa ja tulomme ovat todella hyvät. Vuosi sitten isä ja äiti ilmestyivät taas elämääni. He soittelivat klinikalle, koska heillä ei ollut edes puhelinnumeroani. Puhelut pyörivät aina heidän elämänsä valitusten ympärillä.
Kuuntelin heidän huolensa ja muistutin, että he itse valitsivat tämän tien jättäessään minut mummoni kasvatettavaksi. Joskus vanhemmat lähettivät mummolle pari euroa, mutta muuten elimme vain hänen eläkkeellään. Hän kertoi siitä minulle useamman kerran ja ymmärsin tilanteen meidän piti säästää kaikessa.
Koulussa pärjäsin hyvin, ja jotta sain rahaa elämiseen ja vaatteisiin, tein öisin töitä sairaalassa apulaisena. Nyt minusta tuntuu, että minulla ja vanhemmillani on omat elämämme kukin kulkekoon polkunsa.
Kun vanhempani tajusivat, etten aio auttaa heitä, he uhkasivat hakea minulta elatusapua. Nuo sanat saivat minut lopulta vetäytymään heistä täysin. Jos olin aiemmin epäröinyt ratkaisuni kanssa ja miettinyt rahan lähettämistä, nyt en enää halua edes tuntea heitä. Olenko mielestänne oikeassa, vai tulisiko minun sittenkin auttaa omia vanhempiani?
