Isä, älä vie sitä pois! nyyhkäisi nuorempi tytär, seitsemänvuotias Aini, nenä punaisena itkusta. Sanni on meidän, ei sitä saa antaa pois!
Teidän Sanni, isä, Matti Väisänen, kiskaisi rattia kärttyisästi, sotkee koko talon. Joka paikkaan! Eteiseen, leivinuunin viereen, eilenkin jätti kasan minun kenkiini. Eikä viitsi hiekkalaatikkoonkaan mennä. Mitä minä sille voin?
Mutta isi
Nyt riittää! isä ärähti.
Valkoinen, jo kolhuja nähnyt Lada muljahti soratiellä. Takapenkillä, ahtaassa pahvilaatikossa, inisi surkeasti Sanni, pieni punainen kissa.
Aini seisoi portilla, tarrautui sormillaan rautaan ja jäi tuijottamaan, kuinka vanha auto katosi mutkan taakse.
Ulkona oli märkä ja harmaa syksy. Paksut pilvet painoivat pientä Hämeen kylää, tuuli kieputti tytön lettejä ja nosti mekon helmaa.
Aini, tule sisään! Palelet vielä huusi äiti, Marja Väisänen, ikkunasta. Miksi noin seisoskelet?
Tyttö ei liikahtanut. Suolaiset, kirvelevät kyyneleet valuivat poskille.
Sanni… Heidän oma Sanni… Punainen, valkoraidallinen ja pörröinen. Iltaisin kissa kehräsi Ainilla sylissä, käpertyi leivinuunin lähelle nukkumaan. Nyt…
Sisällä tuoksui haudutetulta kaalilta ja tuoreelta pullalta äiti leipoi piirakoita. Vanhimmat lapset Oskari (13 v.), Inkeri (11 v.) ja Toivo (9 v.) istuivat pöydän ääressä vihkoineen.
Tai ainakin yrittivät. Oskari piirsi jotain päämäärättömästi, Inkeri oli piiloutunut kirjansa taakse, mutta kyyneliset silmät paljastivat kaiken. Toivo, joka yleensä oli äänekäs, nyt vain puri lyijykynäänsä hiljaa.
Näin aina! tokaisi Oskari äkisti ja paiskasi kynän pöytään. Isä päättää ja sillä hyvä! Ei meiltä mitään kysytä!
Hiljaa jo! huomautti Marja Väisänen, joka vaivasi taikinaa kovakouraisesti. Isä tietää mitä tekee. Meillä on jo kolme kissaa. Miuku ja Veikko käyvät aina laatikolla, niinkuin pitää. Mutta tämä… teidän Sanni…
Sitä olisi voinut opettaa! Inkeri kivahti nyyhkyttäen. Kyllä me olisimme voineet!
Opettaa? Äiti hymyili väsyneesti. Ja kuka sen opettaa? Minä vai? On lehmää, possua, perunamaata ja vielä te kaikki… Ei minulla enää resurssia yhteen oikukkaaseen kissaan.
Me olisimme voineet, ihan itse! Inkeri yritti uudestaan.
Nyt on jo myöhäistä, sanoi Marja napakasti.
Aini hiipi hiljaa sisään ja istahti ikkunan ääreen. Ulkona sade piiskasi pihaa. Harmaat talot ja mustuneet perunamaat sulautuivat toisiinsa.
Äiti… tuleeko se takaisin kotiin? tyttö kysyi matalalla äänellä.
Marja huokaisi raskaasti.
En tiedä, rakas. En tiedä…
…
Puolen tunnin päästä Matti palasi. Roikkuva, märkä takki lensi naulaan, eikä hän katsonut lapsia silmiin astuessaan keittiöön.
No, miten kävi? kysyi vaimo.
Vein sen. Naapurikylään, Annalan Jussille. Lupasivat pitää huolta.
Kuinka kaukana sinne on? Toivo kysyi.
Viisi kilometriä, ehkä enemmänkin, mutisi isä.
Ei se tule koskaan takaisin, kuiskasi Inkeri.
Eikä tarvitsekaan, Matti sanoi kylmästi. Nyt loppu tästä aiheesta. Kaada teetä, palelen.
Marja hätäili kupin pöytään, laittoi lautaselle makaronia kastikkeella. Matti söi ääneti, imeksi makaronejaan väsyneen vihaisena. Kukaan lapsista ei koskenut ruokaan he tuijottivat vain lautasiaan.
Illalla, kun talo oli hiljainen ja kaikki jo nukkumassa, Aini pyöri pitkään levottomana sängyssään, jonka jakoi Inkerin kanssa. Hän kuunteli sateen rapinaa, vanhan tuvan narinaa ja kaukaa kuuluvaa koiran haukkua.
Inkeri, nukutko? Aini kuiskasi.
En, Inkeri vastasi hiljaa.
Sanni varmasti tulee takaisin. Uskon siihen. Kyllä se osaa kotiin.
Hölynpölyä. Miten se löytäisi? Isäkin vei sen niin kauas. Viisi kilometriä! Pienelle kissalle kuin toinen maa.
Mutta Sanni on fiksu. Se löytää.
Inkeri käänsi selkänsä, ja Aini jäi makaamaan yöllä avoimin silmin, kuiskaten hiljaa mummon opettamin sanoin: “Rakas Jumala, varjele Sanni. Anna sen löytää kotiin. Auta…”
…
Samaan aikaan Sanni kökötti Annalan tuvassa, piileskellen leivinuunin alla. Iäkkäät Annalat olivat ystävällisiä: antoivat kupin maitoa ja vähän ruokaa, ja silittivät Sannia. Mutta kissa pysyi vaiti, ei kehrännyt, ei hieronut päätään vasten ketään. Se oli vieras oudossa paikassa.
Missä oli koti? Missä lapset Aini, Inkeri, Toivo, Oskari? Missä Marja, joka joskus salaa antoi karamellin palan pöydästä? Missä tutut tuoksut uuni, heinä, maito?
Kaikki tuoksui erilaiselta. Äänet olivat vieraita. Iso harmaa kolli sähisi, kun Sanni yritti kulhoa lähestyä.
Niin Sanni odotti. Aamuun asti. Kun emäntä avasi oven mennäkseen kanalaan, Sanni luikahti ulos rakosesta.
Hei! Mihin sinä menet? Annala hämmästyi.
Mutta kissa jo kiisi pitkin perunamaan reunaa, ohi aidan, kohti tietä. Ei pysähtynyt ennen kuin kylä jäi taakse märkässä syysmaisemassa.
Sade jatkui, kylmä ja sinnikäs. Sannin punaturkki liimautui kiinni ruumiiseen, tassut liukuivat mudassa, kynnet upposivat märkään multaan.
Kissa ei tiennyt suuntaa, mutta sisimmässä paloi pieni itsepäinen muisto. Jokin ikivanha vaisto kuiskasi: “Tuohon, jatka älä luovuta.”
Päivä kului. Sanni hakeutui vanhan heinäkasaan suojaan, värisi kylmästä ja nälästä. Yritti napata hiiren, mutta se livahti piiloon. Sanni joi sadevettä lätäköstä, joka maistui märältä ja mullalta.
Toisena päivänä kissa pääsi tielle asti. Montuilla ja kuopilla autojen pärinä roiskutti kuraa. Sanni ontui tien reunaa, kaatui, nousi, jatkoi taas.
Yöllä löytyi hylätty lato. Sisällä lahoja lautoja, hiirien haju. Yhden hiiren Sanni sai kiinni söi heti ahnaasti. Hetken oli helpompaa.
Kolmantena päivänä satoi lunta sen syksyn ensimmäistä. Märkää, joka tarttui karvoihin. Pieni punainen kissa jätti jälkeensä tummaa viivaa kaltevalle pellolle, polkujen polkuun. Tassunpohjat sattuivat ja olivat vereslihalla, mutta Sanni ei pysähtynyt.
Jossain kaukana edessä oli koti. Siellä olivat lapset, lämmin nurkka uunin ääressä. Marjakin, joka kyllä torui, mutta silitti aina silloin kun muut eivät nähneet.
Neljäs päivä tuttu koivikko näkyvissä. Sannin sydän rummutti hurjana. Hän kiihdytti, melkein juoksi. Kyllä! Se oli juuri se lehto, josta kesällä lapset hakivat kantarelleja, jossa Aini teki kukkaseppeleitä.
Viidentenä päivänä edessä virtaava, kapea joki. Silti kylmä kuin jää. Sanni kahlasi läpi, nousi ylös, tärisi kylmästä.
Kuudentena alkoi yskä. Nenä vuoti, hengitys oli raskasta. Mutta matka jatkui, päättäväisenä.
Ja niin, seitsemäntenä päivänä, aikaisin aamulla, Sanni laihtunut ja likainen istui tutun portin eteen. Naukui, ääni käheänä. Ei kukaan kuullut. Naukui uudestaan, voimallisemmin.
Ovi avautui. Aini juoksi paljain jaloin yöpaitasillaan portailta.
Saaaan-niii! huusi tyttö, syöksyi portille, nappasi kissan syliinsä. Äiti! Isä! Kaikki, tulkaa! Se tuli kotiin! Se tuli takaisin!
Portaille tulivat kaikki lapset Inkeri, Toivo, Oskari. Marja, essuaan pyyhkien, kurottui katsomaan likaiseksi muuttunutta kissaa.
Voi hyvänen aika, onpa se ressukka… Ja nokka valuu… Varmaan vilustunut, äiti huokasi.
Se pitää hoitaa! Inkeri pyysi.
Hoitaa? Marja pyöritteli päätään. Harvoin kissalle lääkäriä on laitettu, eläinlääkärit täällä käyvät navetassa, mutta ei kissoja varten…
Äiti!
No, lämmitetään sille maitoa ja etsitään rätti. Sitä pitää putsata… Muuten aika näyttää.
Ovien väliin ilmestyi Matti Väisänen. Hän pysähtyi katsomaan tytärtään ja kissaa, joka piiloutui syliin.
Sieltähän se palasi, isä mutisi.
Isi, se käveli viisi, ehkä kuusi kilometriä ihan itse! Oskari innostui.
Isä ei sanonut mitään, aika vain kääntyi ja meni sisään.
…
Sanni kannettiin uunin lämpöön, peiteltiin vanhalla viltillä. Aini toi sille tuoretta lämmintä maitoa, jota kissa lappoi niin ahnaasti, että viikset olivat vaahdossa. Inkeri pyyhki hellästi rätillä, koetti olla satuttamatta.
Tassut ihan verillä… Inkeri kuiskasi tukahtuneesti. Äiti, katso…
Marja tuli viereen, tutki kissaa.
Voi pieni, kylläpä olet kokenut… hän huokasi. Toivo, hae vihreää tököttiä apteekista. Inkeri, ota side. Kääritään tassut.
Entä nenä? Aini pyysi.
Nenä… Kokeillaan kamomillahaudetta. Naapurilla vanhalla Helkalla on neuvoja. Tärkeintä lämmittää ja syöttää hyvin. Sitten katsotaan, miten käy.
Siitä päivästä eteenpäin lapset hoitivat kissaa kuin vauvaa. Aini ei liikahtanutkaan Sannin luota, silitti ja kuiskutteli. Inkeri teki jopa kanaliemen Sannille. Toivo kaivoi kaapista vanhan peiton, jonka levitti uunin eteen. Oskari naputti nauloja autotallissa.
Mitä rakennat? kysyi sisko.
Hiekkalaatikkoa, Oskari tuhahti. Että se oppisi viimein. Me opetetaan se.
Uskotko että onnistuu?
Pitää onnistua.
Sanni sairasti melkein viikon. Niisti, yski, silmäkulmat märkinä. Mutta lapset eivät luovuttaneet: tiputtivat kamomillateetä, lämmittivät maitoa, käärittivät peittoon.
Vähitellen Sanni tokeni. Nenä parani, silmät kirkastuivat, karva alkoi taas kiiltää.
Sitten alkoi hiekkalaatikko-opetus. Oskari teki sen vanhasta laatikosta, täytti hiekalla. Joka kerta kun Sanni etsi paikkaa, joku lapsista kantoi sen laatikolle.
Tänne, Sanni, näin, Aini tsemppasi.
Sanni murisi, yritti livistää. Mutta lapset olivat sinnikkäitä. Ja jonain päivänä tapahtui ihme Sanni meni itse hiekkalaatikolle, kaivoi ja teki asiansa.
Onnistui! Aini hihkui. Äiti, isi! Se osasi!
Marjan huulille nousi hymy ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Katso vaan… Kyllä sekin opittiin. Kuka olisi uskonut.
Matti istui pöydän ääressä, lehti sylissä. Katsoi nyt kissaa, joka nuoli käpäläänsä laatikon vieressä.
Olet sinnikäs, hän sanoi hiljaa. Sitkeä tyyppi. Montakohan kilometriä taivalsitkaan
Isi, ethän enää vie sitä pois? Aini rohkaisi mielensä.
Isä mietti pitkään, ja lopulta sanoi:
En vie. Jos kerran itse matkan takaisin teki tänne se kuuluu. Meidän perheeseen.
Aini hypähti suoraan isän syliin ja halasi lujasti.
Kiitos, isi. Kiitos!
No mutta, Matti murahti, mutta kasvoilta näki: hän ei ollut vihainen.
…
Sanni eli perheessä monta vuotta. Ei enää koskaan tehnyt tarpeitaan väärään paikkaan käytti omaa hiekkaboksia tunnollisesti. Iltaisin kehräsi uunin äärellä lämpimässä kerällä. Pyydysti hiiriä vähintäänkin yhtä hyvin kuin Miuku tai Veikko, ja kaikki lapset olivat ylpeitä.
Joskus Matti katseli kissaa ja pudisteli päätään.
Sillä on luonnetta, hän sanoi. Tietää missä koti on. Eikä mikään matka ole esteenä.
Lapset nyökkäsivät. Siinä se oli: Sanni tiesi mihin kuului, ja palasi kotiin, läpi sateen, kylmän, nälän ja kivun. Sillä siellä, missä sinua odotetaan siellä on koti. Ja siellä ihmiset ja eläimet elävät yhdessä. Ja elämä kulkee eteenpäin, vaikka mikä kohtaisi.
