Olen viisi, mutta muistan tuon päivän kuin eilisen. Isä luki äidin puhelimesta viestin, jossa äiti kertoi ystävälleen tapaavansa edelleen varakasta poikaystäväänsä silloin tällöin. Isä tienasi siihen aikaan todella vähän, juuri ja juuri sen verran, että sai hankittua perheelle tavaroita, joita kukaan ei varsinaisesti tarvinnut, mutta äiti halusi pitää perheen kylläisenä. Ihan liian vähän.
“Miten sinä kehtaat lukea minun puhelintani?” äiti huusi puolustuksena parhaat puolustuskeinot ovat hyökkäyksiä, sen äiti tiesi “sun palkalla ei pärjää millään. Miten luulet, että ruokaa on niin paljon kotona?”
“Televisio on minun!” isä karjui keittiön ovella. “Se on sinunkin!
“Niin,” isä vastasi, “se on sinun kanssasi. Televisio, lihapullat, ja ja Kalle. Otan kaiken mukaan.” Olin peloissani. Jos aiemmin en ollut ollut mukana näissä riidoissa, nyt olin suoraan niiden keskipisteessä.
“Piruhan se Kalle on, ei lapsi!” äiti vastasi kiukkuisena.
Mutta silloin isä otti minut mukaansa. Miksi äidin pitäisi tapella ison miehen kanssa minusta? Isä vei minut takapihalle, nosti syliin, syötti kanssaan ja leikki kanssani. Hän oli muutenkin viettänyt enemmän aikaa kanssani kuin äiti. Talvi oli ulkona, seisoin äidin edessä turkistakissa: “Älä itke, äiti, tulen pian käymään kylässä,” sanoin lapsen äänellä. Äiti halasi minua, ja isä antoi katseella merkin, että oli aika lähteä. Hän pysähtyi ulko-ovelle ja sanoi äidille: “Nähdään oikeudessa!”
Luulen että molempien, sekä äidin että isän, elämä kääntyi siihen parhaaseen suuntaan. Heti eron jälkeen äiti tapasi uuden miehen ja unohti minut hetkeksi. Isäkään ei aikaa hukannut hän tutustui Anneliin, varakkaan yrittäjän tyttäreen. Joskus kävin äidillä muutaman päivän, mutta äidin ja isän välit olivat poikki. Isä ei koskaan antanut anteeksi äidille. Kun olin 14, tapahtui monta asiaa kerralla äiti tuli raskaaksi ja isä joutui vankilaan.
Isä joutui yllättäen tappeluun kadulla kotimatkalla töistä. Kaikki syyt kaadettiin hänen niskaansa, ja tuomio tuli täysimääräisenä. Jäähyväisiksi isä sanoi: “Pitäkää yhtä.” Anneli ja minä sulattelimme tuomiota pitkään. Elimme toisiamme tukien. Sitten tapahtui jotain, mitä en ikinä unohda.
Ovella soi. Anneli teki meille illallista, joten menin avaamaan. Oven takana seisoi äiti: “Pakkaa, sinä tulet kotiin,” hän sanoi. “Kalle, kuka se on?” Anneli huikkasi keittiöstä. “Olen tullut hakemaan poikani,” äiti vastasi napakasti. Anneli yritti kutsua äidin sisään, mutta äiti torjui ja sanoi töykeästi: “Varo nyt, olen raskaana.” Tiesin, miten kipeää se teki Annelille hän ei voinut saada omia lapsia. Se oli arka aihe. Silti Anneli veti lempeän hymyn kasvoilleen ja kutsui äidin keittiöön. Minä menin huoneeseeni.
“Ymmärrä, Anneli, Kalle on minun ainoa läheiseni. Hän on ainoa, joka ymmärtää minua nyt, ainoa joka voi auttaa minua. En pärjää ilman häntä. Hän on ainoa perheenjäseneni mutta sinulla, sinulla on jo kaikkea. Haluan että hän asuu luonani, kunnes isä pääsee pois.” Äiti korotti ääntään. En voinut enää istua hiljaa kotona.
“Te jakatte minua kuin juustonpalaa. Eikö kumpikaan ajattele kysyä minulta? Ehkä olen jo päättänyt, kumman luona asun.”
“Onko ihan aikuista vedota lapsen kyyneliin,” äiti sanoi syyttävästi.
“En ole enää mikään lapsi. Äiti, mä jään Annelille. Sulla on jo kaikkea, meillä täällä on vaan toisemme ja meidän murheet yhdessä. Mulla on koulu täällä, kaverit täällä. Olen pahoillani, mutta päätös on minun,” sanoin reippaasti, enemmän aikuisen kuin lapsen äänellä. Saatoin äidin pysäkille. Odottaessamme bussia kysyin: “Miten Oskarin kanssa menee? Näettekö vielä?”
“No, ei tässä nälkää voida nähdä,” äiti naurahti. Halasin kömpelöä äitiäni, nauroimme yhdessä ja lähdimme omille teille.
Kotona rauhoittelin Anneliä. Meillä oli pitkä ja raskas tie edessä. Odottaminen ei ole koskaan helppoa.
