“Tuo ei ole minun lapseni, vaan täysi kopio ystäväsi pojasta, ei minun!” huusi Petri.
“Olemme jo tehneet DNA-testin, sehän riittäisi!” aneli Riitta.
“Mutta ehkä olet väärentänyt testin, mistä minä tiedän?” väitti Petri vastaan.
“Mistä minä edes saisin rahaa sellaiseen?” vastasi Riitta epätoivoisesti.
“Entinen poikaystäväsi antoi sinulle rahat, että syyttäisit minua hänen lapsestaan.”
Petrin loukkaava syytös satutti Riittaa syvästi. Hän yritti selittää, että kaikki vauvat näyttävät samalta aluksi, mutta Petri ei halunnut kuunnella. Hän käski Riittaa lähtemään eikä palaamaan sinä iltana, paiskaten oven kiinni.
Istuin lattialla, kun Riitta nojautui minuun vauva sylissään ja itki hiljaa. Hän yritti kaikin voimin rauhoittaa lastaan, mutta kesti pitkään, ennen kuin lapsi viimein nukahti. Riitta tunsi olonsa avuttomaksi ja yksinäiseksi, ja kääntyi isoäitinsä puoleen. Isoäiti ehdotti, että Riitta pyytäisi Marjoa, ystävänsä poikaa, auttamaan muutossa.
Marjo tuli ja auttoi Riittaa pakkaamaan tavaroita, purkamaan pinnasängyn ja valmistautumaan lähtöön. Riitta ehdotti kahvia, mutta Marjo kieltäytyi kohteliaasti ja sanoi, että juo mieluummin isoäitinsä asunnolla. Seuraavina päivinä Marjo jatkoi Riitan tukemista, auttaen häntä ja hänen poikaansa hoitamaan asioita ja olemalla seurana vaikeina hetkinä.
Kun he viettivät enemmän aikaa yhdessä, Riitta huomasi tuntevansa Marjoa kohtaan syvempää kiintymystä. Heistä tuli läheisiä, ja lopulta he menivät naimisiin. Myöhemmin Riitta synnytti tyttären, ja hänen poikansa kasvoi aikuiseksi, muistuttaen lähes identtisesti biologista isäänsä.
Kun Petri myöhemmin tapasi poikansa, hän ei voinut olla tuntematta katumusta siitä, että oli hylännyt lapsensa ja rikkonut perheensä. Se oli kipeä oivallus, ja Petri toivoi sydämessään, että olisi tehnyt silloin toisenlaisia valintoja.
Opin, että epäilyn varjossa ei kasva kuin surua luottamus on perheen kivijalka, ja menneisiin päätöksiin kannattaa suhtautua viisaammin.
