En ehtinyt lopettaa puhelua Jarmon kanssa, kun äkkiä kuulin naisen äänen linjan toisesta päästä.
Tässä minä nyt seison, Turun harmaassa iltapäivässä, katsellen lumihiutaleiden tanssia ikkunan takana. Puheluni Jarmon kanssa oli jo miltei ohi ihan tavallinen arkipäiväinen keskustelu, samanlaisia kuin meillä on ollut loputtomasti kahdeksantoista avioliittovuoden aikana. Jarmo raportoi työmatkastaan Helsingissä: kaikki kuulemma sujuu, tapaamiset ovat menneet hyvin, palaa kotiin parin päivän päästä.
No niin, kulta, soitellaan sitten, sanoin ja vein kännykän pois korvaltani aikeenani painaa punaista luuria. Mutta juuri silloin jokin pysäytti minut. Selkeä, nuori ja heleä naisen ääni nauroi ja huikkasi taustalla:
Kättäni haparoi, sydän jätti lyönnin välistä ja alkoi sitten hakata. Painoin puhelimen takaisin korvalleni, mutta nyt kuuluikin jo vain katkonainen yhdistelmäääni Jarmo oli ehtinyt katkaista linjan.
Vaivuin hitaasti keittiöntuoliin, jalat tuskin kantoivat. Ajatukset pyörivät katkonaisina; Jarmopa kultani… Kylpy… Mikä kylpy hotellihuoneessa? Mieleni loi eteeni omituisuuksia viime kuukausilta: lisääntyneet työreissut, ne oudot iltapuhelut parvekkeella, häneen tarttunut uusi parfyymi autossa.
Kädet tärisivät, kun avasin Jarmon läppärin. Salasana oli tuttu vuosien takaa, silloin kun välillämme oli ollut vielä ronskia rehellisyyttä ja luottamusta. Löysin lentoliput, hotellivaraukset… Hääsviitti kahdelle viiden tähden hotellista Helsingin keskustasta.
Sähköposteista löytyi myös viestittelyä. Katariina. Kaksikymmentäseitsemän, personal trainer. Rakas, en jaksa enää näin. Sanoit, että eroat jo kolme kuukautta sitten. Kuinka pitkään minun pitää odottaa?
Oksennus nousi kurkkuuni. Muistin meidän ensitapaamisen Jarmon kanssa hän oli silloin kauppakorkean kesken jättänyt rautakaupan myyjä, minä juuri valmistunut merkonomi. Säästimme häiden takia vuoden vuokrakaksiossa. Iloitsimme yhdessä pienistä voitoista, kannattelimme toisiamme epäonnistumisten keskellä. Nyt olemme molemmat urallamme pitkällä, hän talousjohtajana, minä pääkirjanpitäjänä samassa firmassa ja välillemme on kasvanut kuilu, jonka pohjalla makaa kaksikymmentäseitsemänvuotias Katariina.
****
Hotellihuoneessa Jarmo käveli levottomasti ympäriinsä.
Miksi sinä sen teit? hänen äänensä värisi kiukusta.
Katariina makasi sängyllä silkkisessä aamutakissa, vaaleat hiukset valuen pitkin tyynyä.
Ai että miksi? hän ojentautui kuin tyytyväinen kissa. Sanoithan jo itse, että aiot erota.
Minä päätän itse, milloin ja miten tämän hoidan! Ymmärrätkö miten pahasti mokasit? Heli ei ole hölmö hän tajusi heti!
Hyvä vaan! Olen lopen kyllästynyt salailemaan, pomppimaan hotelleissa kuin joku taskurakastajatar. Haluan kulkea kanssasi ravintoloihin, nähdä ystäviäsi, olla vaimosi!
Sinä käyttäydyt kuin lapsi, Jarmo puri hammasta.
Ja sinä olet pelkuri! Katariina nousi silmät leimuten. Katso minua: olen nuori, kaunis, voisin saada sinulle lapsia. Mitä Heli muka voi antaa? Laskelmoida eurosi?
Jarmo tarttui häntä nopeasti olkapäistä: Älä puhu Helistä tuolla tavalla! Et tiedä hänestä tai meidän elämästämme mitään.
Tiedän enemmän kuin tarpeeksi! Sinä olet onneton hänen kanssaan. Teillä ei ole muuta kuin työ koska viimeksi rakastelitte? Oletteko edes käyneet yhdessä lomalla?
Jarmo käänsi katseensa ikkunaan päin. Siellä jossain, lumisateen peittämässä Turussa, heidän yhteinen elämänsä rojui palasina. Kahdeksantoista vuotta, pirstottu yhteen hetkeen.
****
Istun keittiön pimeydessä, kädessäni jäähtynyt teekuppi. Puhelin kilisee viereisessä huoneessa, Jarmon nimi vilkkuu ruudulla yhä uudelleen. En vastaa. Mitä voisin sanoa? Että kuulin rakastajattaren kutsuvan häntä yhteiseen kylpyyn?
Muisti tarjoaa eteeni vanhoja valokuvia yhteiseltä taipaleelta. Jarmo polvillaan kylmänä maaliskuisena iltana Ruissalossa ojentamassa hopeasormusta. Miten iloitsimme, kun muutimme ensimmäiseen pikkukaksioomme Varissuolle. Kun äitini kuoli, Jarmo piti minua koko yön sylissä. Hänen ylennyksensä juhlat, lainat, ne loputtomat keittiöremontit…
Koska viimeksi puhuimme oikeasti? Katsoimme yhdessä elokuvaa viltin alla? Kunpa osaisin palauttaa sen läheisyyden.
Puhelin värähti taas. Tällä kertaa tekstiviesti: Heli, jutellaan. Selitän kaiken.
Mitäs nyt enää olisi selitettävänä. Että vanheneva, arkeen hukkunut vaimo ei riitä miehelle? Että nuori liikunnallinen Katariina osaa lukea miehensä kaipuun ja tarpeet paremmin?
Menin kylppäriin ja katsoin peilistä. Neljäkymmentäkuusi vuotta. Nauraen vääntyneet silmäkulmat. Valkoiset raidat, joita värjään tunnollisesti joka kuukausi piiloon. Milloin minusta tuli tällainen väsynyt nainen, jonka elämä kulkee aikataulussa ja jonka onnellisuus riippuu kuukausipalkasta ja korkojen noususta?
****
Missä sinä oikein olet ollut? Katariina mulkaisi, kun Jarmo puhalsi huoneeseen seuraavana iltana.
Ei nyt, hän rojahti tuoliin ravistellen solmiota irti.
Nimenomaan nyt! Katariina seisoi edessä tiukka ilme kasvoillaan. Mitä aiot tehdä? Nyt on pakko päättää!
Jarmo katsoi nuorta, elinvoimaista ja kaunista naista. Tältä Heli oli tuntunut kahdeksantoista vuotta sitten. Miten hän saattoi pettää Helin?
Katariina sinä olet oikeassa. Nyt täytyy ratkaista tämä, hän sanoi silitellen kasvojaan.
Katariina loisti ja heittäytyi Jarmon kaulaan: Tiesin, että valitset minut!
Ei, Jarmo torjui hänet hellästi. Meidän täytyy lopettaa tämä.
Mitä? Katariina perääntyi kuin olisi saanut iskun kasvoilleen.
Tämä oli virhe. Rakastan vaimoani. Kyllä, meillä on vaikeaa. Olemme etääntyneet toisistamme, mutta en voi en halua heittää menemään kaikkea mitä meillä on ollut.
Sä olet nössö! kyyneleet valuivat pitkin Katariinan kasvoja.
Pelkuri olin silloin kun aloin tähän. Kun valehtelin ihmiselle, joka on seissyt vierelläni arjen iloissa ja suruissa kahdeksantoista vuotta. Sinä olet oikeassa, en ollut onnellinen mutta onnea ei löydetä toisten sänkyjen kautta.
****
Oven kello soi puolen yön aikaan. Tiesin heti, että se on Jarmo hän oli tullut ensimmäisellä suoralla junalla takaisin Turkuun.
Heli, päästä minut sisään, hän kuiskasi oven läpi.
Avasin. Hän seisoi ovensuussa: parta ajamatta, puku ryppyinen, silmissä syvä syyllisyys.
Saanko tulla?
Siirryin hiljaa sivuun, ja astuimme keittiöön, siihen tuttuun, jossa aina ennen unelmoimme tulevasta.
Heli hän aloitti.
Ei tarvitse, nostin käden. Tiedän kaiken. Katariina, kaksikymmentäseitsemän, saliohjaaja. Olen lukenut viestisi.
Hän nyökkäsi.
Miksi, Jarmo?
Hän vaikeni kauan, katseli pimeää lumi-Turkuamme.
Koska olen heikko. Koska pelkäsin, että olemme vieraantuneet täysin. Katariina muistutti minua sinusta siitä nuoresta sinusta, joka oli täynnä suunnitelmia.
Entä nyt?
Nyt haluaisin korjata kaiken. Jos vain annat mahdollisuuden.
Ja hän?
Loppu. En voi menettää sinua. En halua. Heli, tiedän, etten ansaitse anteeksiantoa. Mutta yritetään edes mennään pariterapiaan, tehdään enemmän yhdessä, löydetään toisemme uudelleen
Katsoin miestäni: vanhentunutta, surullista, silti niin tuttua. Kahdeksantoista vuotta ei ole pelkkä numero. Se on yhteiset muistot, tavat, sanat ja tunnelmat joita ei muille voi selittää. Kyky olla hiljaa yhdessä. Kyky antaa anteeksi.
En tiedä, Jarmo, kuiskasin ja itkin ensimmäistä kertaa koko iltana. En vain tiedä
Hän tuli varovasti luokseni ja halasi. En torjunut. Ulkona Turun yllä lumisade peitti kadut valkoisuuteen.
Jossain Helsingissä joku nuori nainen oppi ensi kertaa, että rakkaus ei ole pelkkää intohimoa; se on valinta, joka tehdään päivästä toiseen. Me täällä vanhassa keittiössämme yritimme kerätä hajoavia paloja elämistämme. Edessä oli pitkä tie läpi kipeiden keskustelujen, epäluottamusten, terapeutin vastaanottojen, yritysten löytää toisemme jälleen. Mutta kumpikin tiesi: joskus on kadotettava jotakin, jotta voi todella oivaltaa sen arvon.
