Olen Eero, nelikymppinen mies Helsingistä. En ole koskaan ollut naimisissa. Muutama vuosi sitten olin naisten suosiossa pitkä, komea, ja tilillä euroja enemmän kuin moni muu. Nyt ei ole minusta jäljellä enää juuri muuta kuin rahat. Hiuksia harventaa, joka aamu vatsa pömpöttää peilissä vähän enemmän. Tämän kaiken tiedostan, enkä voi siltä enää ummistaa silmiäni.
Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin oikeasti miettiä avioliittoa, mutta epäilin mahdollisuuksiani. Olen aika vaikealuonteinen: suorasukainen, tiukka ja ankara. Kaikki tuntevat minut tästä, ja naiset varoittavat uusia tuttavuuksia etukäteen pysymään minusta erossa. Mahdollisuudet eivät siis olleet kummoiset. Kerroin ystävilleni huolistani, ja he neuvoivat minua neuvoista alkoivatkin tapahtumat, jotka johdattivat minut avioliittoon muutaman kuukauden päästä.
Heti häiden jälkeen päätin kertoa vaimolleni omat vaatimukseni.
“Tulet asumaan minun asunnossani, ja siitä pitäisi olla sinulle kunnia. Täällä täytyy olla aina järjestys. Kaikki siistinä ja paikoillaan”, sanoin.
Aino hymyili kysyvästi: “Mitä tarkoitat?”
“Selitän kerran nyt. Sinun täytyy ymmärtää, että voit koska tahansa menettää tämän onnen. Olen ankara mies, ja sinun on totuttava siihen. Niin, ja pyyhkeiden pitää aina olla kuivia ja omalla paikallaan se on kaikista tärkeintä. Siisteys. Selvä?”
Aino nyökkäili, kuunteli tarkasti, eikä sanonut mitään vastaan. Kävelimme yhdessä keittiöön, missä kävin läpi kaikki muutkin sääntöni.
“Kyllä, kulta”, Aino hymyili, “Monelta tulet kotiin?”
“Mitä sillä tiedolla teet?”
“Jotta tiedän, milloin tarjoilla illallinen.”
“Saatpa yllättyä. En koskaan ilmoita siitä etukäteen, mutta illallisen pitää olla pöydässä silti. Ja jos ruoka ei miellytä, heitän sen roskiin ja rankaisen sinua.”
“Kyllä, rakas, kaikki järjestyy”, Aino vakuutti ja hymyili taas. Se hymy jäi minulle mieleen koko päiväksi.
Illalla ennen kotiinlähtöä poikkesin ravintolaan syömään hyvin. Halusin kokeilla Ainoa ja päätin, etten edes maistaisi hänen ruokaansa vaan haukkuisin sen suoralta kädeltä. Näin jatkui koko viikon.
Tulin kotiin. Hiljaista.
“Onko täällä ketään? Tulinko kotiin?”
Aino vastasi tyynesti: “Täällä ollaan, katselin televisiota ja nukahdin.”
“Onko illallinen valmis?”
“Illallinen… ai niin! Käydäänpä katsomassa.”
Olin jo aikeissa alkaa jankuttaa, mutta Aino komensi minut pöytään ja laski eteeni lautasen kylmää, suolatonta kaurapuuroa.
“No niin! Puuro on kylmää ja mautonta. Jos et syö kaikkea, se on oma vikasi. Minä lähden ja et näe minua enää.”
Hetken hiljaisuus.
“No ihan vitsillä näkisit minut silti, mutta ihan jonkun muun miehen kanssa”, hän nauroi.
“Ja muuten, tiedän että kävit ravintolassa. Uskon, että puuron mahdoton maku tekee siitä entistä vaikeampaa syödä täyden vatsan päälle.”
Jäin sanattomaksi.
“Haluatko muuten tietää, miksi olen niin ankara sinulle? Muista vain: tällaista se tulee olemaan, jos koskaan jätät kysymyksiini vastaamatta. Nyt syöt tämän puuron ja muistutan, aivan loppuun asti. Mitä nopeammin aloitat, sitä nopeammin pääset siitä eroon!”
Ainoa oli varoitettu miehensä omituisuuksista, mutta hän ei pelästynyt.
“Miehet eivät synny helliksi tai lempeiksi, heistä tulee sellaisia vaimon tiukan otteen alla”, hän totesi illalla hymyillen. Ja oikeassa hän oli.
Söin puuron loppuun muutamassa minuutissa.
Tunsin, että olin vihdoin löytänyt juuri sen, jota etsin koko elämäni.
