Mä haluan kertoa sulle tarinan, joka on kuin suoraan vanhan ajan Suomesta, sellaisesta mistä mummit joskus vielä kertoilee kynttilänvalossa. Sä tiedät, miten kylmä marraskuu voi olla, eikö vaan? Sellainen, että tuuli pureutuu luihin ja ytimiin, koivut on jo pudottaneet lehtensä ja tie kylälle on enemmänkin savista sohjoliejua kuin kunnon tietä. Juuri sellaisena iltana vuonna 1941 vanha puinen kärry natisi jyristen ja juuttui joka toiseen monttuun, jonka jäinen vesi oli täyttänyt.
Eihän me tätä menoa päästä koskaan sairaalaan! On tämäkin tie, ihan mahdoton! tirautti Maija-Leena, pyyhkien silmäkulmiaan huivinkulmaan.
Päästään me, Sanni, älä turhaan huolehdi, rauhoitteli hänen ukkonsa, Oskari, piiskaten jo valmiiksi väsynyttä hevosta, sormet kohmeessa ja ohjista tiukasti kiinni.
Takakärryllä heinien päälle levitettynä makasi nuori nainen, tuskissaan ja hiljaa nyyhkyttäen. Jokainen nytkähdys kärryissä sattui, ja ajatukset pyöri vain siinä, että kunpa kaikki tuska pian loppuisi, kunpa pian syntyisi jo se kauan odotettu lapsi. Mutta elämä heitteli, niin kuin elämä tekee: tuttu kylän kätilö oli kaatunut ja murtanut jalkansa, eikä terveyssisarta naapuripitäjästä saatu apuun, kun sielläkin tarvittiin kaikki apukädet.
Ajattele lasta, ajattele Veikkoa ja miestäsikin, äiti kuiskasi ja silitti tyttärensä vatsaa hellästi.
Ajattelenhan minä, äiti, koko ajan.
Oletko miettinyt nimeä? yrittää piristää Maija-Leena, ääni särkyneenä itkun alla.
Veikko sanoi jo: jos on tyttö, niin annetaan nimeksi Meeri, ja jos poika, niin Aapo.
Oi miten ihanat nimet, lapsukainen. Kyllä kaikki vielä järjestyy. Katso nyt, tuolla jo näkyy tehtaanpiiput. Ollaan pian perillä…
Melkein ennen kuin kukaan ehti hengähtää, he olivat sairaalan portilla, ja siinä samassa synnytys alkoikin. Ja pian pieni, hentoinen tyttöparka ilmoitti tulostaan maailmaan kimakalla itkulla. Nuori äiti, Elma, ei kyennyt muuta kuin hymyilemään, kyyneleet valuivat onnen ja helpotuksen seurassa, eikä kaikki kipu tuntunut enää missään.
Meeri. Isäsi antoi sinulle nimen. Hän tulee takaisin, ja silloin ollaan taas yhdessä. Olet meidän toivomme…
Elma halusi heti kirjoittaa Veikolle rintamalle kirjeen, ja pyysi sairaala-apulaiselta paperia ja kynän, kun kätilö lähti viemään vastasyntynyttä tarkastettavaksi.
Odotahan, Elma, tuon kohta paperit.
Kätilö, Lempi, oli selvästi jo lopen väsynyt, paiskoi mappeja ja huokasi raskaasti.
Onko joku hätänä? Elma uskalsi kysyä.
Ei ole aikaa nyt jutella, Lempi tuhahti katsomattakaan silmiin.
Elma palasi hiljaiseen huoneeseen, jossa toinen synnyttäjä, nuori nainen nimeltään Salla, keräsi viimesiään laukkuun.
Ai sinut jo päästetään kotiin? Elma ihmetteli.
Päästetään… Salla kuiskasi, äänessään niin suuri suru, että ilmassa leijui jotain lohdutonta. Salla kiskaisi oven kiinni ja poistui, melkein kuin hän olisi jättänyt osan itsestään huoneeseen.
Vähän ajan päästä Lempi toi Elman pyytämän paperin, murahduksen säestyksellä, ja katosi taas vahtimaan muita osastoja.
Miksi hänet päästettiin, mutta minua ei? Elma mietti puoliääneen.
Salla lähti omia aikojaan. Lapsensa jätti osastolle, ei voinut muka ottaa mukaansa. Niitä näkee, nuoret tytöt menevät ja tekevät vauvan, mutta sitten eivät kanna vastuuta.
Tyttö vai poika? Elma kysyi varovaisesti ja jotakin sisällä kouraisi.
Tytär. Terve ja kaunis kuin joku ruisleipä, mitäpä muuta lapsi tarvitsisi, Lempi tuhahti ja jatkoi matkaa.
Illalla, kun Meeri tuotiin imetettäväksi, Elma yritti keskittyä kirjeeseen mutta ajatukset harhaili siihen yksinäiseen vauvaan, jonka itkua kuuli hiljaisina öinä. Unet ei tulleet, vaikka kuinka yritti.
Aamulla Elma kuuli taas saman hennon itkun, kulkiessaan käytävällä ruokailuun.
Voinko antaa tällekin lapselle rintaa? hän kysyi varovasti hoitajalta.
Et missään nimessä! Jos sinä siihen totutat, sitä surkeampi lastenkodissa. Sitten se kaipaa lämpöä, eikä sitä siellä saa!
Lastenkotiin? Elma oli järkyttynyt.
Mitäpä muuta näille käy, hoitaja tokaisi väsyneenä.
Elma meni suoraan lääkärin huoneeseen.
Martti Viljanen, olisiko teillä hetki aikaa minulle?
No Elma, nopeat asiat, täällä on kiire, lääkärikin oli jo varmaan nukkunut liian vähän.
Se osastolla oleva hylätty tyttö, saisinko ottaa hänet mukaani kotiin? Minulla riittää maitoa kahdelle ja jos kerran lastenkoti on ainoa vaihtoehto…
Mitä? Oletko varma, että tiedät mihin ryhdyt?
Olen, Elma sanoi varmasti.
Viileästä vastaanotosta huolimatta lääkäri kääntyi ja lopulta nyökkäsi hyväksyvästi. Elma oli niin helpottunut, ettei edes huomannut kuinka hoitaja tuijotti häntä epäuskoisesti, kun Elma meni nostamaan nyytin syliinsä ensimmäistä kertaa.
Nyt saat tämänkin, Elma sanoi. Sinusta tulee meidän perheen toinen tytär. Sinut nimitän Ainoksi. Meeri ja Aino, pieni palanen iloa tähän maailmaan.
Kun he vihdoin palasivat kotiin, Maija-Leena virkkoi:
Mikäs tämä oikein on, kaksoset syntyikö?
Niinhän siinä tais käydä, kaksi tytärtä nyt on, Meeri ja Aino.
Mutta eivät ole edes samannäköiset! Kaksi kuin yö ja päivä.
Niillä on eri isän geenit, siinä se. Elma keksi selityksen lennosta.
Kotona Aino ojennettiin isoisälle, Oskarille, ja tämä hymyili niin leveästi, ettei voinut muuta kuin nauraa.
Vuosia vieri nopeasti: viidessä vuodessa tytöistä kasvoi reippaita, iloisia lapsia. Elma piti heistä niin suurta huolta, ettei koskaan erottanut kumpi oli syntynyt kenenkään vatsasta, eikä se tuntunut enää edes tärkeältä.
Sotavuodet vaativat, mutta Veikko palasi, viimein, jalkapatikassa kylätietä pitkin. Silloin koko kylä pysähtyi. Elma kuivatti pyykkejä pihalla, kun joku huusi portilta:
Sotamies tulee!
Lapset ja isovanhemmat juoksivat ottamaan häntä vastaan, ja pian koko perhe oli taas yhdessä. Meeri ja Aino olivat hämillään ja uteliaita, mutta pian Veikon syliin mahtui molemmat.
Tästä ei mikään enää voi mennä pieleen, sanoi Elma sydämessään.
Vuosia kului, ihmiset vanhenivat, vanhemmat kuolivat pois. Veikosta tuli kunnanvaltuuston virkamies, Elma oli kylän varastonhoitaja. Tytöistä tuli nyt nuoria naisia, molemmat kahdeksantoistavuotiaita. He eivät koskaan halunneet pois Kalliosuon kylästä kaupungin hälinään, sillä isoisän istuttama pihlajametsä veti aina puoleensa.
Elma mietti, että olisi jo aika viedä tytöt naimisiin, mutta Veikko vaan tuumi:
Ei ne ole vielä valmiita.
Lopulta Meerillä oli jo ihastus kylän Villeen, ja Ainoa pyöri traktorimies Juhani ympärillä. Elma hymyili vinosti, Veikkoa vaan hellitti, kun näki tyttöjen kulkevan pihlajapuiden alla.
Eräänä heinäkuisena päivänä Lida juoksi pihalle huutaen pelästyneenä. Äiti! Isä! Tulkaa!
Portista astui yllättäen hyvin siististi pukeutunut nainen, jonka jalkinemuoti ei suinkaan ollut peräisin mistään Pälkäneen kyläkaupasta.
No terve, Elma tervehti arvoitukselliseen tapaansa, koettaen muistella kasvoja.
Olen Annikki Koivula. Muistatko, Elma? Olimme sairaalassa samalla kertaa marraskuussa -41.
Elman keho jähmettyi. Kyllä muistan, mutta… miksi tulit?
Haluan tavata tyttäreni, Annikki sanoi, eikä pihalla kukaan hengittänyt hetkeen.
Koko totuus tuli ilmi. Että Aino ei ollut biologisesti Elman, että Annikki oli aikoinaan hylännyt hänet, ettei selviäisi skandaalista, että elämä oli pakottanut tekemään päätöksiä. Kuulit sen painon kodissa, kun Aino tajusi, ettei Elma ollutkaan hänen äitinsä. Myös Meeri oli järkyttynyt. Kukaan ei osannut siihen hetkeen sanoa mitään oikeaa.
Aino lähti. Vielä samana yönä.
Elma oli pitkään surullinen puolisolleen, Meeriä, koko perhettä kohtaan. Ja elämässä oli taas kaikki alkutekijöissään.
Mutta niin kuin vanha sanonta kuuluu: veri vetää. Pihlajapuun punaiset marjat muistuttavat aina kotipihasta. Ja niin kävi, että eräänä sunnuntaina, kun Elma istui vanhalla puisella penkillä, jonka Oskari oli aikoinaan nikkaroinut, Ainon tuttu askel lähestyi.
Äiti, mä tulin kotiin.
Koko perhe itki ja nauroi yhtä aikaa. Kokeilin olla kaupungissa, mutta en viihtynyt… Täällä, pihlajapuiden juurella, on mun sydämeni.
Myöhemmin pidettiin suuret tuplahäät Meerin ja Villen sekä Ainon ja Juhanin kunniaksi. Kaikki kyläläiset tanssivat pihalla ja marjakranssit koristivat pihlajapuiden oksat. Kukaan ei enää puhunut menneistä, vaan kaikki iloitsivat hetkestä ja siitä, että perhe oli taas koossa.
Ja niin se vaan menee oikea äiti ei ehkä aina ole se, joka sinut synnytti, vaan se, joka valvoo vierelläsi yöt ja antaa viimeisen palan ruisleipää, kun hätä on suurin. Sen oppii suomalaisessa kodissa, ja se lämmittää mieltä vielä silloinkin, kun ulkona puhaltaa kylmä lokakuun viima.
