Kuljin kerran yöaikaan Helsingin kivisillä kaduilla, horjuen askeleissani olin saanut reilun annoksen Koskenkorvaa. En tiennyt ihan tarkkaan, minne matka vei, mutta antauduin rauhassa katujen vietäväksi. Enhän ollut vieraassa kaupungissa; jalat kyllä johdattavat kotiin. Kuljin päässäni tärkeämpiä ajatuksia: filosofiaa, joka silloin täytti suuni.
Miksi elämä on tällainen? Melkein kolmekymppinen, ystävilläni lapset jo koulussa, mutta minun seurassani eivät naiset viihdy kuukauttakaan hyvässä tapauksessa. Olenko tyly? No, ehkä vähän. Mutta eikö miehen pidä ollakin? hymyilin. No, ainakin yritykseni pyörii. Ei minusta miljonääriä tule, mutta hyvän elämän K-marketin hintatasolla kyllä elän.
Yhtäkkiä pysähdyin, puristin päätäni, ja silmät kostuivat:
Niin paljon euroja maksoin sille lääkärille, ja lopputulos: »Ei voi auttaa mitenkään. Tässä Helsingin parhaan professorin yhteystiedot, mutta tuskinpa hänkään voi tehdä ihmeitä.« Mutta ties mitä! Huomenna menen sinne, katsotaan auttaa vai ei.
Saavuin sillalle. Tumman Vantaanjoen pinta välkkyi allani:
Hyppäisikö? Syvä joki kaikki murheet veteen katsoin vielä kerran veteen. Ei, kylmä sinne on. Ja Sokrateskin on kotona syömättä. Menen kotiin.
Joen ylitettyäni huomasin keskellä siltaa naisen, nuoren aivan. Hänellä oli rintareppu, jossa nukkui pieni lapsi. Nainen katseli hiljaa veteen ja nousi sitten hiljaa kaiteelle. Nostin katseeni hän levitti kätensä ja minä syöksyin. Sain hänet vyötäisistä kiinni ja kiskoin molemmat kauemmas, pölyiseen asfalttiin. Lapsi alkoi itkeä.
Oletko järjiltäsi? huusin, krapula katosi sillä hetkellä.
Mitä sinä siinä touhuat! Miksi et pysy poissa muiden asioista? nainen sai sanottua, ja purskahti itkuun.
Jotenkin arvasin, että sinulla on vielä liian varhain lähteä nyökkäsin lapselle. Ja hänellä vielä enemmän. Nouse ylös, kävele kotiin joko miehen tai äidin luo. Kenellä sinä asut?
Ei minulla ole kotia, ei miestä eikä äitiäkään. Olen yksin.
No nyt sait minutkin pulaan nostin hänet jalkeille ja työnsin lapsen syliin. Mennään.
En minä sinun kanssasi mihinkään lähde. Jos vaikka olet hullu!
No, joki sinne on aina mutta hullun kanssa on muka pelottavaa? tartuin kädestä. Mennään!
***
Kävelimme Helsingin yössä ja lapsi itki. Lopulta kärsivällisyyteni petti:
Miksi tuo lapsi itkee koko ajan?
Varmaan ruoka-aika, nainen painoi lastaan tiukemmin.
Anna maitoa sitten.
Ei ole maitoa, eikä rahaa.
Eikä järkeä, huokaisin ja katsahdin ympärille. Tuolla on Alepa, yökauppa. Mennään, ostetaan maitoa.
***
Kassa ja vartija katsoivat meitä epäillen, mutta marssin tiskille, otin korin ja nyökkäsin naiselle:
Mennään. Missä teillä on maito?
Tuolla, kassa osoitti.
Menimme hyllylle.
Ota, mitä tarvitset, määräsin.
Tämä riittää, nainen tarttui yhteen purkkiin.
Ota lisää. Ota niin paljon kuin tarvitsee. Odotin, kun hän pakkasi. Mitä muuta?
Vaippoja.
Vaippoja? Missä niitä on?
Tuolla, nainen hymyili ensimmäistä kertaa.
Ota vaan.
Saanko myös kosteuspyyhkeitä?
Totta kai.
Menimme kassalle. Nostin kortin pöydälle.
Vain käteinen, kassa sanoi kuivasti.
Vedän setelin, kahdensadan euron. Ojennan.
Ei ole antaa takaisin, vastasi.
Shokolaadi vaihtorahoiksi, osoitin vihaisesti vitriiniin.
***
Päästyämme asuntoon nainen katseli ympärilleen epäuskoisena. Riisuin kengät, kirmasin jääkaapille, nakkasin Sokrates-kissalle silakkapalan ja join ahnaasti omenamehua. Sitten osoitin naiselle:
Yövyt tuossa huoneessa. Keittiö tuossa, vessa, suihku. Minä menen nukkumaan.
Pysähdyin ovelle, katsoin taakseni:
Mikä sinun nimesi on?
Tuulikki.
Minä olen Tapio.
***
»Ei vaikuta hullulta,« Tuulikki ajatteli, sytytti kaasulieden ja laittoi veden kiehumaan. »Voi miten tyhmää olin jo hypätä! Jos tuo Tapio ei olisi tullut Mitähän tekisimme Ruslanin kanssa kaduilla yöllä? Olisi paleltu kuoliaiksi. Huomenna hän varmasti heittää minut ulos. No, edes yksi yö lämpimässä.«
Vesi kiehui, juoksi huoneeseen, jonka Tapio osoitti. Laski itkevän vauvan sängylle, kaivoi taskusta tuttipullon. Juoksi keittiöön, pesi pullon, kaatoi maitoa ja laimensi vedellä. Vauva joi ahneesti ja vaipui unten maille. Pyyhki kasvot pyyhkeellä ja laittoi puhtaat vaipat. Vauva nukkui.
Käynyt suihkussa, palasi keittiöön. Nälkä muistutti olemassaolostaan. Avasi jääkaapin. Käsi nappasi puolivahingossa palan meetvurstia ja syötti suunsa. Leikkasi sittemmin vielä ruisleipää, juustoa ja makkaraa. Kun nälkä väistyi, iski huono omatunto. Kohautti hartioitaan, kömpi poikansa viereen ja nukahti heti.
***
Aamu tuli. Yöllä hän oli noussut pari kertaa ruokkimaan lastaan. Ruslan oli kahdeksan kuukauden ikäinen, jatkuvasti nälkäinen. Kuuli, kuinka Tapio heräsi ja touhusi jotakin keittiössä. Oli aika liikkua, ajatteli Tuulikki varovasti, jottei poika heräisi. »Hyvä ei kestä pitkään.«
Tapio askaroi lieden äärellä. Tuulikki peseytyi nopeasti, tuli keittiöön.
Istu alas, Tapio viittasi. Teen sinulle munakasta.
Teehän niin, työnsi Tapsan sivuun ja alkoi pilkkoa tilliä joukkoon. Katseli laseja, pesi ne hyvin, keitti kahvit.
Tapio puhui koko ajan puhelimessa, määräili ja riiteli. Tuulikki tunsi olevansa näkymätön. Mies söi, joi kahvinsa ja nousi.
Jännittyneenä Tuulikki odotti jatkoa:
»Nyt hän heittää minut pihalle.«
Kuuntele nyt: lähden viikoksi reissuun. Sokrates-kissa pitää ruokkia, mutta vain tuore kala tai liha kelpaa, älä syötä sille mitään marketin nappuloita. Työhuoneeseen ei ole asiaa. Muissa huoneissa saat olla miten haluat.
Sängystä kuului lapsen itkua. Tuulikki säntäsi pois ja palasi poika sylissä, asetti hänet pöydälle. Tapio jätti useita kahdensadan euron seteleitä pöydälle:
Tässä sinulle viikoksi, sanoi. Mä lähden nyt.
Hän avasi oven, mutta ennen kuin ehti kadulle, lapsi ojensi käsiään ja mutisi jotain, mikä muistutti sanaa »isi«. Ehkä olin vain humalassa, mutta jotain tuntui rinnassa. Sillä enhän minä koskaan isä olisi.
Tuulikki, saanko ottaa hänet syliin? Tapio kysyi yllättäen itselleenkin.
Saat toki! Tuulikki nosti sylin ojennettavaksi, hymy nousi kasvoille. Etkö ole ennen pitänyt lasta?
En.
Tällain hänestä pidetään.
Lapsi jokelteli iloisesti ja Tapio katseli ihmeissään pientä olemusta.
»Ei minusta koskaan isää tule«, Tapio ankeutui, ojensi pojan äidille.
Ja lähti.
***
Kun Tapio palasi Helsinki oli taas märkä ja harmaa, lääkäri Helsingissä oli sanonut, ettei lapsia tule koskaan. Mieli musta:
»Mihin minä niitä euroja, neljän huoneen kotia tai maasturia tarvitsen, kun ei ole kenelle tienata? Koti on aina sekava ja likainen. Maasturiin mahtuisi pieni perhe.«
Kun avasin oven, joka paikka kiilsi puhtautta. Tuulikki katseli syyllisenä kohti. Lasten kädet sätkivät.
Isi! pikkukädet vilisivät silmien editse.
Matkalaukku lipesi lattialle ja ojensin käteni kohti lasta.
